-

-
Art by Alberto Moravia

maanantai 26. kesäkuuta 2017

Uskollinen koira ja minä

Tuli tuossa mieleen, nyt kun tosiaan poikakin lähtee - niin olen muistellut elettyä hullua elämääni ihan ääneen pojalle. Muistan erään kerran kun kohtasin Viron mafian.
Pöljempi voisi kuvitella, että alallani kohtaisi järjestäytynyttä rikollisuutta koko ajan, mutta se on väärä luulo. Olen kyllä kohdannut järjestäytynyttä rikollisuutta, mutta se on ollut siviilielämän sängyssäni, ei töissä. Olen kohdannut sitä sekä tässä tarkemmin määrittelemättömän poliisin muodossa että rikollisjärjestön täysjäsenen muodossa - sängyssäni poikaystävinäni tai pitkinä yksityiselämän panosuhteina, miten vaan.
No niin, asiaan.
Yhden kerran olen kohdannut Viron mafian.
Olin töissä eräässä firmassa, mikä oli kaatumassa, mutta olin töissä siellä, koska sain touhuta siellä vapaasti ja tein parin kuukauden aikana massia noin 50 000 euroa. No, olin töissä kello kymmenestä kymmeneen illalla, oli kuuma kesä kolme vuotta sitten, ja hauskaa riitti. Ai niin, kävi siellä kyllä asiakkaana eräs prosenttijengin jengi/vankilatatuoinnin omaava herrasmies. Se sanoi minulle, että olen ase, ja että allekirjoittanutta pitää käsitellä hyvin varoen. Kyllä nämä velikullat ymmärtää, mikä on taiteilian status, vaikka en ollut sille edes hankala!!
No niin, oli hyvin kuuma päivä, lämpötila nousi siellä firmassa mitattuna saunalämpötiloihin, hiki valui virtanaan koko ajan, ja loppupäivästä tuntui kuin olisin ollut kännissä, kun alkoi jo nestehukka olla. Vittu sitä on ollut kohtalaisen hullu koko ajan, tuohan on huippuvaarallista terveydelle!!
Ok, siinä sitten istuttiin työkaverin, tuon uskollisen koirani kanssa, jota suojelin pahoilta sediltä ja joka joka kulmassa räksytti puolestani, koska oli puolestaan katujen kasvatti, mitä minä en ole.
Sitten siihen firmaan astui ovesta kaksi miestä, vitun isoa, sellaisia kaappeja sanan varsinaisessa merkityksessä, nahkatakit päällä, vaikka ulkona oli jtn +35 astetta lämmintä, mustat lasit silmillä.
Ajattelin, että hmmm. Sitten toinen kysyi suomea murtaen, että onko omistaja paikalla. Sanoin että ei ole. Kysyi sitten, että missä on, sanoin että Ruotsissa, mikä oli totta. Katsahdin sitten kaveriani, joka taka-alalla viittoili minulle kaulan katkaisu-merkkiä. Kaveri oli yhtäkkiä ihan kumman näköinen.
Ja koska olen tällainen tuuridiplomaatti, sanoin pojille: "Otatteko kahvia??!"
Tuli hiljaista. Sitten toinen, se joka oli puhunut, raotti tummia lasejaan ja kurkisti sieltä takaa minua ja sanoi: "ootko tosissas hiutale?" Sanoin, että olen, koska olin. Sanoin, että 'Keitimme just uutta, tuossa pannussa olis'.
Kaverini taka-alalla oli sen näköinen, että valmistautui kuolemaan. Siis jälkikäteen baarin pöydässä analysoituna. En vieläkään tajunnut, mistä kenkä puristi.
Sitten se äijä puuskahti, että 'antaa olla. Mutta kertokaa omistajalle Virosta terveisiä!'
Siinä vaiheessa tunsin jossakin jotakin, ehkä mahassani möykyn ja tajusin, miksi paikka on rahavaikeuksissa, mutta rekisteröity Viroon ja että miksi siellä on uusimmat pelit ja vehkeet huolimatta paskasta (olemattomasta) kirjanpidosta. Ja ennen kaikkea, miksi omistaja piilottelee Ruotsissa firmaansa hoitamatta.
Kun äijät saapastelivat ovesta ulos, taiteiliaan ja sen koiraan tuli vitun paljon liikettä. Ulkotakki päälle, työvaatteet eli vittu saappaat ja nahkakorsetit jäivät niiden alle, ei siinä kerennyt miettiä, ja ulos ihan vitun nopeasti lähimpään baariin tilanteen kartoitukseen.
Kaveri sanoi baarissa, että oli viittoillut kaulan katkaisua siksi, koska hänen näkökulmastaan toisen miehen nahkatakin alta pilkisti pieni automaattiase. No jopas saatana. Suomessa. Minä en voinut sitä nähdä, koska olin suoraan jätkien edessä. Sanoinkin, että ajattelin poikien astuessa sisään, että nyt on vähän turhan hevisti pojilla vaatetta päällä.
Tämän jälkeen sain kuulla kolme vuotta kaveriltani, aina kun sattui jokin kriisi, että 'jaaha, palosaari, miten on, pannaanko kahveiksi??" No en ole kyllä itsekään kuullut muuta kuin vares-elokuvissa konsanaan kenenkään pokkana ja kylmänrauhallisesti ehdottelevan mafian pojille pyssyt taskuissa pientä kahvihetkeä kaiken kiireen eli 'bisnesneuvottelujen' keskellä.
Mutta siinä baarissa istuessa teimme suunnitelman, että palaamme liikkeeseen pimeän tultua hakemaan työvälineet, eikä mennä sinne enää ikinä töihin. Eikä menty. Työnteko loppui siihen, kuin seinään.
Semmoinen oli elämäni ensimmäinen ja viimeinen kohtaaminen mafian kanssa - töissä.
Tälle tarinalle hihittelimme poikani kanssa kesäkuun pimeässä yössä. Varsinkin se kohta, jossa vannoimme uskollisen koirani kanssa baarin pöydässä, että 'ei mennä sinne enää ikinä töihin', oli poikani mielestä hauska. Eihän se kannata mennä töihin, jos on jo kerran melkein joutunut mafian maalitauluksi. Onneksi ei sentään eletä itänaapurissa, siellä olisin ehkä kuollut kyseisessä incidentissä

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti