-

-
Art by Alberto Moravia

perjantai 5. toukokuuta 2017

Saako sanoa neekeri?

Nyt on tapahtunut yhteiskunnallista kehitystä. Kun minä jouduin neljä vuotta sitten tutkintaan neekeri-sanan sanomisesta blogissani, ja kun tuomio sitten tuli siitä vuoden päästä, olin niin järkyttynyt, että järkytyin kuin kiveksi. Neekeri-sanaa ei olisi saanut sanoa. Neekeri-sanan sanomisesta blogissani tuli 85 päiväsakon tuomio, melkein ehdollista, ellen olisi muuten nuhteeton kansalainen - sitä vastoin ketään ei kiinnostanut se asia, mistä tuossa blogissa puhuin: neekereiden raiskaamat suomalaiset naiset eivät koskettaneet oikeuslaitosta. Vain se, että joku sanoi sanan neekeri, ilman kontekstia muka.

Se oli niin absurdia, että kaikki, jotka silloin seurasivat keissiäni, menivät solmuun.

Itse vaivuin kuin ikiuneen, pikku hiljaa.

Lopun perin blogissani oli kyse kapinasta, sehän oli kirjoitettu vain tunteja sen jälkeen ja vastaukseksi valtamedia Uuden Suomen minun blogini poistamisesta ja sensuroinnista alustaltaan. Tässä aiemmassa blogissani olin kritisoinut kovin sanoin maahanmuuttajakaksikon raiskaaman lapsen huorittelua maahanmuuttajataustaisten nuorten sosiaalisen median ryhmässä. Kritisoin sitä, että miten helposti isien tavat elävät vielä pojissakin, vaikka ympäristö on liberaali Suomi eikä aavikko.

Mutta nyt - jälleen - Janitskinin omistama alusta herätti minut ikiunestani: siellä kritisoidaan sitä, miten facebook nykyään bannaa neekeri-sanan sanomisesta tai sellaisten kuvien näyttämisestä, missä lukee neekeri.

Jotain läikähti sisälläni. Ei vittu!

Tuttu tunne sisälläni herää.

Ja onko nyt niin, että muutkin ovat heränneet asian ympärille? Ei ole kuin kaksi vuotta siitä, kun törmäsin sosiaalisessa mediassa joidenkin kiistaan tuomiostani. Siellä yksi väitti, että Suomessa ei kyllä takuulla ketään tuomita neekeri-sanan sanomisesta, että tämä on kuule vapaa maa ja meillä on sananvapaus. Tuolloin tämä poliittinen sivuni oli vielä kiinni, ja tuomio siellä sisällä, jota kukaan ei voinut nähdä, ellei tiennyt mistä etsiä. Tunteeni lukiessani tuota keskusteluketjua oli sellainen, että oikeastaan ei ollut tunteita - enää. Äimistelin vaan joidenkin, ja ilmeisesti, suurimman osan ihmisistä, tyhmyyttä, ja sitä, että missä maailmassa nämä oikein elävät. Se maailma ei tuntunut olevan sama maailma kuin minun. Näihin päiviin ja tähän päivään asti. Nyt muutkin äimistelevät.

Te ette tiedä, miltä minusta nyt tuntuu. Itku ei ole enää kaukana. Kädet tärisevät. Welcome to my world. Jotakin minussa nousee kuin kuuma vaha pitkin selkärangan sivua alhaalta ylös.

Sitä vastoin - vapaa maa tämä kyllä on. Eräässäkin tunnetussa blogissani maahanmuuttajalapset huutavat täti-ihmissuomalaiselle vastalauseensa pahoinpidellessään joukolla yhtä lasta: tämä on vapaa maa ja me saamme tehdä mitä huvittaa. No niinpä niin. Riippuu keneltä kysytään.

Tulipa vielä mieleeni tämä erään sotasankarin kuuluisa sanoma: 'History is always written by the victor, and the histories of the losing parties belong to the shrinking circle of those who were there'.

Miten tämä tähän asiaan kuuluu?

Siten, että politiikan teossakaan ei ole mitään essentiaalisen väärää tai oikeaa moraalisesti. Ainoat totuudet jäävät niiden haltuun, ketkä olivat paikalla. 

Ninpä minun käyttämäni neekeröinti jää siihen aikaan, kun se tapahtui. Nämä uudet neekeröintisodat kumpuavat kokonaan eri konteksteista.

Minun sotani on minun omani. Eivätkä muiden sodat kuulu minulle. 

Silti tämä episodi herätti minussa ne katkeransuloisten hetkien muistot, kun aamuyöstä väänsin tekstejä uskoen itse asiani oikeutukseen tavalla, mikä nyt tuntuu täysin naiivilta, mutta silti rikosten uhrien jokainen tuskanhuuto suorastaan omissa jäsenissäni kaihertaen niin kuin rikokset olisivat tapahtuneet omille läheisilleni. 

Nyt tunnen sen tuskan taas. En vielä tiedä mihin se johtaa. Sydämeni on auki taas ja vuotaa verta. Veri on vallankumouksen väri.