-

-
Art by Alberto Moravia

torstai 5. tammikuuta 2017

Mitä hyötyä sananvapaustuomioista?

Kuulin tänään kansanedustaja Hakkaraisen ottaneen matsia oikeuslaitoksen kanssa, ja jonkun toisenkin henkilön ilmeisesti, ellei jopa kolmannen, mutta nämä ovat yhdentekeviä yksityiskohtia minulle, siksi en ole vaivautunut niistä selvää ottamaan.

Mietin, että miksi suhtautumiseni on näin välinpitämätöntä. Mietin edelleen, että miksi tosiaan - olenhan kuitenkin vieläkin Suomen ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa nainen, joka on tuomittu kansanryhmää vastaan kiihottamisesta ja uskonrauhan rikkomisesta, eli siis ainoa nainen, joka on saanut nämä 2000-luvun poliittisten tuomioiden kahleet jalkoihinsa. Ilmeisesti, ellen nyt unohda jotakuta?

No, ei silläkään ole väliä - väliä tässä kohtaa on ehkä sillä, että nainen reagoi tällaiseen(kin) väkivaltaan eri tavalla kuin mies. Siksi toipumisprosessini on ollut pitkä, kivulloinen - ja yksinäinen, koska en kokenut saavani mistään tukea siihen. Miehet eivät voineet aavistakaan, mitä mielessäni liikkui tuomion jälkeisinä aikoina, koska noiden juridisten nimikkeiden taakse kätkeytyi raiskaustapauksia, mitä halusin tehdä näkyväksi. Ehkäpä välinpitämätön suhtautumiseni tänä päivänä kertoo osaltaan sen, että prosessi on ohi eivätkä sydänsurut enää satu.

Kertoo se muutakin, ja jotain sellaista, millä voi olla kovasti merkitystä tulevina vuosina, ja mikä liittyy otsikon kysymykseen.

Moni arveli takavuosina, että tällaisilla tuomioilla saadaan henkilöitä hiljaiseksi.

Itse olen ollut osa tätä suomalaista historiallista prosessia tultuani tuomituksi ja kaikessa hiljaisuudessa seurannut ihmisten reaktioita sananvapausasioihin. Samalla oma historiani on vaikuttanut oman tuomioni kovuuteen, mistä haluttiin jopa ehdollista. Minulla ei ole rikosrekisteriä, mutta olen aiemminkin, ennen poliittista tuomiotani, ilmaissut mielipiteeni autoritaarisia toimia kohtaan varsin kovakouraisesti haastaen sekä (kansainvälistä) poliisia että muita oikeushenkilöitä ja viranomaisia.

Kysymys kuuluu, että mitä meistä tulee? Meistä, jotka olemme kouliintuneet pyörimään tällaisissa orwellilaisissa sattuman ja mielivallan lingoissa? Meistä, jotka olemme eläneet koko elämämme epätavallisissa oloissa nukkuen puukko tyynyn alla, kuvaannollisesti vähintään, niskakarvat pystyssä jokaisesta äänestä? Sellaisissa olosuhteissa, mistä kuka tahansa valtion agentti olisi kiitollinen sopivina koulutusolosuhteina. Vuosi, vuosikymmen toisensa perään, ilman lomaa, joka päivä sama juttu. Joko taas tänään sanoin vahingossa jotain laittomaksi tulkittavaa, enkö taaskaan saanut työ-/opiskelupaikkaa/seurustelukumppania/asuntoa kiihotustuomion myötä vaaralliseksi leimaantuneen nimeni vuoksi?

Mitä meistä tulee?

Vaarallisia valtion vihollisia.

Tajusin tämän siinä kohtaa tänään, kun ymmärsin, millaista potentiaalia olen itsekin viimeiset kaksikymmentä vuotta kasvattanut itsessäni näiden olosuhteiden vuoksi, koska niistä huolimatta on ollut pakko selviytyä (jokapäiväisestä elämästä, mikä voi olla mahdotonta ilman nerokkaita ratkaisuja esimerkiksi toimeentulon järjestämisessä siinä kohtaa, kun oma nimi on työnantajien mustalla listalla poliittisten kannanottojen vuoksi, tai asunnon, jopa opiskelupaikan saamisessa samasta syystä). Se oli joskus ennen, kun hiljennetyt ihmiset lakaistiin syrjään ja he syrjäytyivät. Meikäläinen ei ole suostunut syrjäytymään. Ja toinen kohta, minkä tajusin tänään, on se - että minä en ole yksin tässä. Jokaisella tällaisella orwellin oppilapsella on oma tarinansa - mutta mikä tärkeintä - hekään eivät ole suostuneet tulla lakaistuksi syrjään. Se on minulle vielä arvoitus, että miksi ihmisiä ennen vanhaan saatettiin lakaista syrjään valtion vihaväkivaltakoneistolla. Vai - tapahtuiko sitä oikeastaan koskaan.

Heistäkin tuli niitä vallankumouksen lapsia. Ainahan valtaa on vaihdettu, kun vanha valta on käynyt sietämättömäksi.

Ja mikä jännittävintä - valtion vihollisia ei tehdä katkeroitumisesta tai (poliittisesta) järjestäytymisestä lopultakaan. Viha on tunne, mikä on kadonnut tarpeettomana siinä kohtaa, kun on opittu toimimaan (selviytymään) tällaisessa 'valtion koulutuksessa'. Tämä on siis tavallaan vihapuheen jälkeistä aikaa. Poliittinen järjestäytyminen taas monesti edeltää poliittisia tuomioita, mutta toimiminen oikean ajan ja paikan tullessa, siis kumoushetken alkaessa, ei edellytä (poliittista) järjestäytymistä. Katsokaa vaikka historiaa, esimerkiksi kommunismin murtumista Itä-Euroopassa 1990-luvun alussa.

Ja mikä vielä jännempää, on se, että lyön vetoa, taas historian(i) perusteella, että me orwellin isoveljen naiskasvatit - me olemme hurjaakin hurjempia, miehiä paljon pahempia pahiksia, kun aika koettaa.

EDIT: Nyt tajusin, miksi nykypäivän Suomessa on (ehkä) vaikeampi lakaista toisinajattelijoita syrjään. Esimerkiksi koulutus on tuotu viimeisen sadan vuoden aikavälillä entistä useamman ulottuville - eikä se ole enää sellaisen eliitin yksinoikeus, joka määrää sekä yhteiskuntakonventiot että sen kuka saa osallistua yhteiskuntaelämään.