-

-
Art by Alberto Moravia

tiistai 20. syyskuuta 2016

Erotan itseni suomalaisesta äärioikeistosta

Arvostan silti kaikkia teitä yli 500 äänestäjääni eurovaaleissa. Äänestitte minua rohkeasti ilman minkaanlaista medianäkyvyyttä. Ylekin oli sensuroinut puolueeni nimen pois listoiltaan vaalien alla. Arvostan myös kaikkia satojatuhansia maahamuuttokriittisten blogieni lukijoita.

Kyse onkin toimintaympäristön muutoksesta. Radikaalioikeistoa ei enää ole, toiminta alkaa painua kohti äärioikeistolaisuutta ja uusnatsismilaisuutta.

Minä olen kosmopoliittina ja kulttuurien rakastajana antisemiitti, kun taas  suomalainen ekstremeskene vaatii tänä päivänä vihamielisen, kultivoimattoman, sivistymättömän ja äärinationalistisen otteen. Suomi on jaettu tällä tavalla. Kaikenlaiset vihapuhelait ja rasismilakien ehdottelu vielä päälle päätteeksi jakavat kansaa koko ajan syveneviin tsunamiaaltoihin.

Ei pidä silti väärin ymmärtää persoonaani, että olisin yksittäisten juutalaisten tai juutalaisuskonnon vihaaja. En ole.  Sionismista en pidä. Tästä on kyse. Moni - etenkin amerikanjuutalainen - ei myöskään ymmärrä sionismia, minkä varjolla kidutetaan lapsia ja ammutaan ihmisiä kaduille, ja on sanoutunut irti siitä.

Naiseuteni myös aiheuttaa närää tällaisissa nyt nousseissa ääriskeneissä. On ilmeisen vaikeaa hyväksyä nainen, jossa on poliittinen ääni, vagina ja rinnat - ja että se nainen myös käyttää sitä vaginaansa omaksi nautinnokseen - ja etenkin, ja nyt tulee se pointti: mikäli rinnat, poliittisen äänen ja vaginan ilmiselvästi, eikä peitellen, omistava nainen on eri mieltä. Siis ERI MIELTÄ ääriskenen kanssa.

Kysynkin, että kenen nautinnoksi vaginaa käytetään? Onko suomalainen nykyinen äärigenre sitä samaa kuin jotkut Afrikan kulttuurit, joissa nainen ommellaan umpeen siveyden, yhteiskuntarauhan ja vain yhden miehen nautinnon takaamiseksi? Siis miehen, ei naisen oman nautinnon. Ja jotta nainen pysyisi myös poliittisesti näkymättömänä.

Pitkälti näyttää siltä. Katselin eilen televisiosta jotain kirjadokkaria, jossa esiteltiin fiktiivisiä uutuusteoksia, ja yhdessä oli aiheena neuvostoliittolainen virkamies, joka joutui tekemään hirmutekoja virkamiehen ominaisuudessa, ja josta tämän vaimokaan ei enää tykännyt, vaikka mies itse ei sitä huomannut.  Kun mies viimein tajusi, että vaimo ei enää rakasta, teki tämä kaikkensa saadakseen vaimonsa rakkauden takaisin - jopa lopulta jätti ideologian ja laittoi vaimonsa rakkauden valtiolle lojaaliuden edelle.

Huomasin, että tuossa juuri oli romaanin opetus: tiukasti yhteiskunnallis-poliittista ja / tai valtiollista ideologiaa kantava yhteisö sensuroi, tai kastroi, ensimmäisenä naiseuden. Sanon tarkoituksella, että naiseuden, ja että kastroi, koska deletoimalla naiseuden edustamat asiat yhteiskunnasta yhteiskunta muuttuu salaa patriarkaaiseksi - mutta ilman naista vaillinaiseksi - naisvihaiseksi rivien välissä ja kykenemättömäksi pikku hiljaa ottamaan enää vastaan feminiinistä energiaa. Kuin romaanin virkamies, joka oli huomaamattaan deletoinut mahdollisuutensa vaikuttaa naisensa rakkauteen häntä kohtaan, ja oletti silti, että vaimo yhä rakastaa, vaikka totuus oli toinen. 

Romaanin mies oli viisas, kun tajusi viimein miten saada naisen rakkaus takaisin.

Tätä vasten ei olekaan ihmetys kysyä uudelleen se vanha kysymys, että miksi naiset eivät alunperinkään ole lämmenneet uusnatsistisille ideologioille ja liikkeille Suomessa. Että miksi naiset ovat mieluummin aina, viimeiseen asti, rauhan ja solidaarisuuden puolella. Että miksi maahanmuuttomyönteisistä -  ainakin viime syksyn maahantulotulvaan asti, mikä on saattanut muodostaa kokonaan uuden yhteiskunnallisen kysymyksen ja poliittisen asetelman, kuten huomaamme niistä seurauksista, mitkä ovat saaneet minutkin vetäytymään kokonaan pois - näkyvimmän osan ovat aina muodostaneet juuri naiset. Miksi naiset puuhaavat vapaaehtoisjärjestöissä ja -liikkeissä todennäköisesti näkyvämmin kuin miehet?

Entä miksi nyt, odinien ja muiden katujärjestöjen tulemisen jälkeen, nimenomaan nuoret tytöt vihaavat ja pelkäävät näitä järjestöjä? Siksi, koska ne eivät edusta tätä yhteiskunnasta pikku hiljaa deletoitua feminiinistä ääntä.

Yhtä johdonmukaista tämän romaanin ideaa vasten on ymmärtää, että miksi naissotilaat ovat usein raaempia (tutkimusten mukaan) kuin miehet. Esimerkiksi Suomessa kerrotaan vieläkin kauhutarinoita punaisten puolella taistelleista naisista, ja uutisista saamme lukea sumeilemattomista kurdinaissotilaista ja muista terrorijärjestöjä vastaan taistelevista naisista. Tietysti tähän on myös yksityiskohtaisempia selityksiä, kuten esimerkiksi se, että juuri naiset ovat kärsineet näiden terrorihirmujen käsissä ehkäpä pahiten, mutta tämä johdattaakin seuraavaan johtopäätökseen oman päättelyni kehyksessä:

Että kun nainen viimein aktivoituu, ehkä pitkällisten yhteiskunnallisten tapahtumakulkujen jälkeen, on mitta niin sanotusti inhimillisesti kurkussa asti täynnä, että millään ei  ole enää mitään väliä ,eikä todellisuudessa usein olekaan.