-

-
Art by Alberto Moravia

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Syvemmälle tappamisen maailmaan

Olen päätymässä tutkimuksen teossani alueelle, mikä on ollut elinikäinen harrastukseni. Tuntuu mahtavalta saada tehdä tästä intohimosta osa ammattitaitoa.

Tänään minulla on tehtävälistassani alkaa etsimään lähdetietoa, mistä selviäisi George Hill Hodellin rikospaikkakäyttäytymistä ja tältä pohjalta tehtyjä analyysejä. Ongelmaksi voi muodostua, ettei hänestä ole tehty juuri sellaista analyysia, mitä kaipaan.

Miksi juuri George Hill Hodel?

Kertaan tässä taaksepäin parin edellisen päivän pohdintojani.

Pari päivää sitten kirjoitin muistiin tähän blogiini, että hypoteesini on, että poliittista terrorismia voisi alkaa tutkimaan rikospaikkatutkimuksen keinoin. Saksalaisen Thomas Mullerin kehittämä rikospaikkatutkimus tutkii muun muassa sarjamurhaajia ja pyrkii auttamaan rikollisten kiinnisaamisessa profiloimalla näiden rikospaikkakäyttäytymistä ja vertaamalla sitä aiempiin rikoksiin. Rikospaikkakäyttäytyminen ei välttämättä kerro mitään tekijän persoonallisuudesta, mutta ennemminkin siitä - mikä on tärkeää rikosten luokittelussa ja siten myös ennaltaehkäisyssä - että mitkä ovat rikollisten tekojen takana piilevät rikollisten tarpeet, mitkä ovat vieneet murhien tekemiseen. Tarve on siis avainsana - ei esimerkiksi motiivi. Kehitin tästä mielessäni eteenpäin teoriaa, että tällainen tutkimustapa saattaisi sopia myös poliittisesti motivoituneiden joukkosurmien tutkimiseen. Olen tutkimuksen teon näkökulmasta siitä onnellisessa asemassa oleva tutkijanalku  - tai miten sen nyt ottaa, sanoisin tähän itse - että voin itse toimia omien hypoteesieni ensimmäisenä koetutkimuslaboratoriona koettaessani sovittaa näitä hypoteeseja poliittisesti radikaalin henkilön kokemusmaailmaan  (ja ehkä harvinaisessa asemassa myös, ja opettajani saattoi ymmärtää tämän ojentaessaan Baader-Meinhof aiheen minulle).

Seuraavaksi mieleeni tuli, että mikäli ihmisen jokin sisäsyntyinen tarve johtaa  toisten ihmisten surmaamiseen, niin tällaisista ihmisistä koostuvan ryhmän älykkyysosamäärä ei voi ainakaan mediaanissa olla kovin korkea, vaan itse asiassa alhainen. Päättelin tämän siitä, että koska minun oma älykkyysosamääräni on mitattu vuonna 1999 psykiatrin määräyksestä, ja uudelleen vuonna 2004 psykologin suosituksesta. Vuonna 1999 tulos oli kokeen tekijän arvion mukaan 150-160, ja vuonna 2004 se oli yli 180 (tarkat yksiköt eivät kuulu tähän julkisesti; koen että ÄO:ni on kuin kengännumero tai rintojen kuppikoko, eli hyvin henkilökohtaista tietoa, mitkä paljastaa vain mikäli siitä on ehdotonta hyötyä kanssaihmisille). Edelleen tuolloin ensimmäisen mittauksen aikoihin psykiatri kertoi minulle, että ÄO:ni on niin korkea (koska silloin oli jo aavistus että todellinen luku on paljon 150 korkeampi), että käytännössä en tule ikinä esimerkiksi sairastumaan henkisesti olosuhteista huolimatta, koska pystyn järkeistämään esimerkiksi ahdistuksen, masennuksen, trauman, sokin  ja niin edelleen itselleni sillä tavalla, että en sairastu - psykiatri väitti, että pystyn jopa paranemaan skitsofreniasta älykkyyteni ansiosta, jos sellainen minulla ilmenisi, tai että paremminkin sanottuna en sairastu edes skitsofreniaan, vaikka biologiset, ja niin edelleen, olosuhteet indikoisivat päinvastaista. Älykkyystutkimuksessa onkin vanhastaan tunnettu sanonta, että älykäs pystyy näyttelemään tyhmää, mutta tyhmä ei pysty näyttelemään älykästä. Sarjamurhaajien kuulee myös usein psykiatrisissa haastatteluissa vetoavan tekoja tehdessään olleensa psykoottinen. Tämä ei kuitenkaan pidä useimmiten paikkansa: todellisuudessa vain 0,1 prosenttia sarjamurhaajista on ollut psykoottisessa mielentilassa murhatessaan.

Tänä päivänä sovelsin tuota tietoa omaan tutkimuksentekooni, ja päättelin, että mitä korkeampi ihmisen älykkyysosamäärä, sitä paremmat mahdollisuudet tiedostaa ja purkaa omat sisäsyntyiset vietit ja tarpeet - olosuhteista, ympäristötekijöistä ja muusta sellaisesta viis, mitä ihmiset kohtaavat arjessa ja myös nimenomaan poikkeuksellisissa (elämän)tilanteissa  - terveesti ilman, että ne vääntyvät kieroon ja tulee tarve satuttaa muita.

Mediassa ja populaarikirjallisuudessahan annetaan ymmärtää sarjamurhaajien olevan keskimääräistä paljon älykkäämpiä, joten sekunnin ajan ajattelin, että joudun hylkäämään metodini tutkia poliittisia joukkosurmia rikospaikkatutkimuksen keinoin, koska esimerkiksi Baader-Meinhof-ryhmän Ulrike Meinhof oli keskimääräistä paljon älykkäämpi ihminen, mutta oma päättelyni voisi siis todistaa sarjamurhaajista muuta kuin populaaristi on totuttu ajattelemaan.

Niinpä tutkin asiaa. Ilmeni, hypoteesini mukaan, että esimerkiksi amerikkalaisten sarjamurhaajien älykkysosamäärämediaani on 86.9., eli ihmisen keskimääräisen älykkyysosamäärän alapuolella. Ihmisen älykkyysmediaani on noin 90-110, eli tähän väliin sopii suurin osa maailman ihmisistä.

Mutta sitten päättelin eteenpäin. Tein itselleni muutaman "tutkimuslaboratorio"kysymyksen.

Ensiksi kysyin itseltäni, että pystyisitkö sinä anu palosaari tappamaan ihmisiä sarjamurhaajana, eli onko sinulla voimakkaita tarpeita alkaa tappamaan ihmisiä. Vastasin tähän kuten olen vastannut aiemmin tässä kirjoituksesssani, että ei ole.

Seuraavaksi kysyin itseltäni, että pystyisitkö sinä anu palosaari kokoamaan poliittisen terroristiryhmän ja alkaa tappamaan ihmisiä. Vastasin tähän, että kyllä, mikäli poliittinen turhautumiseni menisi reilusti oman sosiaalisen ja moraalisen omatuntoni tarpeiden edelle pystyisin tappamaan hallitusten väkeä - en kylläkään tavallisia, viattomia ihmisiä. (Tällöin kylläkin on tapana puhua guerilla-toiminnasta, mistä ei ilmeisesti olla yksimielisiä, onko se terrorismia sanan varsinaisessa merkityksessä.)

Eli vaikka olen älykäs ihminen, pystyisin tappamaan ihmisiä terroristina, mutta en sarjamurhaajana. Mutta miten nämä teot moraalisesti voi erottaa keskenään, sillä kummankin toiminnan lopputulos on sama eli tappaminen, eli se, että jotkut kuolevat, huolimatta siitä, että teot on tapana luokitella eri kategoriaan. Vai voiko todella kummankin kategorian teon takana olla sama asia, eli tietynlainen luokiteltu, psykologinen, psykopatologinen, viettiperäinen tai muu sellainen tarve, minkä voi tunnistaa nimenomaan rikospaikalta, ei välttämättä edes oikeuspsykiatrisista tutkimuksista? Voisiko näitä kahta asiaa tutkia ikään kuin samasta näkökulmasta?

Järkeilin edelleen eteenpäin, että koska älykäs ihminen kuten minä siis pystyy(isi) intentionaalisesti ja järjestelmällisesti tappamaan suuria määriä ihmisiä pitäen joitakin aikoja väliä näiden tappamisten välillä - kuten sarjamurhaajat ja terroristit, joilla ajallinen väli näiden tappamisten välillä selkiinnyttää tällaisten ihmisten tekojen tarkoitushakuisuutta ulkopuolisille edelleen, kun siis ajatellaan tappamisen lopputulosta henkensä menettäneiden näkökulmasta ennemmin kuin tappamisen luokittamista eri lähtökohtien mukaan, niin päättelin, että täytyy olla olemassa myös älykkäitä sarjamurhaajia, olkoonkin, että he olisivat tuon älykkyysosamäärämediaanin ulkopuolella.

Niinpä tutkin aihetta eteenpäin. Ja löysin muutamia hyvin älykkäiksi luokiteltuja sarjamurhaajia, kuten tämän kirjoituksen alussa mainittu George Hill Hodel, jonka älykkyysosamäärä oli 186 ja joka on mainittu useassa eri lähteessä maailman älykkäimmäksi tähän mennessä olemassa olleeksi sarjamurhaajaksi  -  ja jonka ÄO on lähellä omaani siis. Vertailun vuoksi kiinnostuin juuri hänestä, koska "kokemusmaailmamme" älykkyyden osalta on samanlainen. Tutkittavan henkilön kokemusmaailman mahdollinen ymmärtäminen tai yritys ymmärtää sitä on olennainen Mullerin tekniikassa. Tiedän, että tämä on täysin olennainen tekijä myös poliittisen radikalismin ja radikalisoitumisen prosessien kokemusmaailman ymmärtämisessä, puhumattakaan terrorismista ja sen tekijöistä.

Kiinnostava yksityiskohta Radfordin yliopiston sarjamurhaajatilastoissa muuten on se, ja tämä tukee samalla oman vertailevan tutkimusnäkökulmani mahdollistumista sarjamurhaajien ja poliittisen 1970-luvun jälkeisen terrorismin tekijöiden tekojen taustalla piilevistä tarpeista pinnallisten motiivien sijaan, että kaikista älykkäimpiin luokiteltujen sarjamurhaajien tekotapa on räjähteiden käyttö. Kuten nykyterrorismissakin käytännössä poikkeuksetta. Pommien käyttö tappamisessa on eräänlaista "etätappamista", ja tukee edelleen tekijän älykkyysosamäärän vertautumista tappamisen takana olevaan tiettyyn tarpeeseen, eli mitä älykkäämpi on, sen vaikeampaa on tappaa uhri lähietäisyydeltä, kuten alempana asteikossa olevat kuristamalla, aseilla ja kaikista alimpana olevat nuijimalla uhri kuoliaaksi.

Sanottakoon tässä yhteydessä myös muu sellainen kiinnostava seikka, että Ulrike Meinhofiille tehtiin aivoleikkaus kymmenisen vuotta ennen terroritekoihin ryhtymistään. Jotkut tutkijat ovat hakeneet syytä Meinhofin terroristiksi ryhtymiseen tämän leikkauksen jälkivauriona mahdollisesti syntyneestä aivovauriosta. Oikeuspsykiatrit tietävät sarjamurhaajien kohdalla, että aivovaurio on yksi tärkeä seikka muutaman muun ohella selittämään sarjamurhaajan "syntyä".


Copyright © 2016 Anu Palosaari
Huomioithan tätä tekstiä kopioidessasi tai tästä tekstistä tietoa kopioidessasi, että tämä teksti on osa tieteellistä työtä, missä omistusoikeus on allekirjoittaneella