-

-
Art by Alberto Moravia

maanantai 4. heinäkuuta 2016

Miksi ihmisoikeusaktivistista tulee tappaja?

Lukiessani kirjallisuutta vastarintaliikkeistä opinnäytettäni varten olen laittanut merkille kaksi asiaa.

Ensimmäinen on se, että ihmisoikeus- ja vastarintataistelijat ovat kiistatta yhteisönsä kunnioitettuja jäseniä, jopa globaalilla tasolla, kuten Myanmarin Aung San Suu Kyi. Mutta usein he hukkuvat välinpitämättömyyteen koettuaan vastarintakautensa, koska vastarinta valtioiden hallintoja, jopa imperialismeja ja globaaleja hallituksia vastaan on kuin daavidin ja goljatin nyrkkeilykehä, missä kärpäsen kokoinen vastarintasissi saa tappavan tyrmäyksen kerta toisensa jälkeen vastustajaltaan, millä on paremmat resurssit ja jolla ei ole aikomustakaan kuunnella vastarintataistelijan asiaa. Mitä kauemmin ajallisesti tämä prosessi kestää, sitä peruuttamattomammat seuraukset sillä on vastarinta- tai ihmisoikeustaistelijan persoonallisuuteen.

Omasta kokemuksestani ymmärrän nyt jälkeenpäin, että jokainen saatu tyrmäys tuossa kehässä kasvatti sisäistä taakkaani, koska jokainen tyrmäys, jokainen kerta, kun asiani ignoroitiin vallanpitäjien taholta, löi sanottavani ja asiani syvemmälle sisääni, jolloin ajan myötä osa sanottavastani lukkiutui hiljaisuuteen, koska vallanpitäjille asiaani ei ollut olemassa - edes minä en ollut heille olemassa, vaikka heillä oli minua koskevat paperinsa pöydälläni koko ajan - ennen kuin vastarintani vuoksi tulin yhteiskunnassa liian näkyväksi jäädäkseni huomioimatta vallanpitäjille.

Tässä kohtaa pohdintaani tulin ymmärrykseen tämän oman kokemukseni kautta siitä akateemisesta ikuisesta kysymyksestä, että miksi koulutetut ja hyvin älykkäät ihmiset sortuvat aseelliseen vastarintaan, kuten opinnäytteeni kohde Ulrike Meinhof. 

Ihminen ei ole pohjaton sen suhteen, kuinka monta kertaa henkilön tarpeet ja hädän - tällaisilla voimakkailla henkilöillä tarve tulla kuulluksi kumpuaa voimakkaasta sosiaalisesta omatunnosta, jolloin muiden ihmisten kärsimyksen katseleminen on täysin mahdotonta - voi naulata henkilön mielen pohjalle piiloon. Ihminen ei ole pohjaton, vaikka ihmisoikeus- ja vastarintataistelija helposti niin jopa itsekin taistelun tuoksinassa erehtyy kuvittelemaan. Ja ilmeisesti siis niin luulevat muutkin päätellen siitä tieteellisessä tutkimuksessa ratkaisemattomasta dilemmasta, että miksi  ja miten ihminen radikalisoituu, tarttuu aseisiin ja että miksi on olemassa terrorismia.

Itselläni on muodostunut kymmenen vuoden jälkeen vastarinnan loppumisesta trauma ovikellon äänestä. Ellen odota ketään erityistä tai itse kutsumaani henkilöä kylään, sydämeni hyppää kurkkuun joka kerta ovikellon soidessa, eikä tule alas ennen kuin ovikellon soittaja on poistunut aikaa sitten. Tämä on näkyvimpiä ja arjen kannalta inhottavimpia jälkeenjääneitä merkkejä vastarinnan ajalta kohdallani, eikä todennäköisesti poistu koskaan aivoilleni ulkopuolisen elämän aiheuttamista jäljistä. Trauma on siitä, että järjestelmä voi tulla ilman ennakkovaroitusta, ilman ennakkomerkkejä, ilman minkaanlaista ennakkorekisteriä ovellesi ja viedä lapsesi mukanaan paikkaan, missä he joutuvat virtsaamaan huoneensa lattialle, missä asuvat, ja ravintoa annetaan kerran päivässä, eikä puhtaita vaatteita käytännössä koskaan. 

Tutkimuksessa, populaarissa kirjallisuudessa, ja mediassa onkin ollut tavattoman helppo ratkaisu ratkoa tuota terrorismin ja aseellisen vastarinnan akateemista kysymystä nojaamalla vastaus pelkästään kerralliseen mielenhäiriöön, kuten monet tutkijat ovat erehtyneet tekemään etenkin naisten kohdalla, mutta sellainen selitys lähtee aina sellaisten ihmisten identiteetistä ja minäkuvasta, joiden tarpeita ja hätää ei ole kerta toisensa jälkeen järjestelmällisesti järjestelmästä eliminoitu pois. Tutkimus ei siis välttämättä ole kysynyt asiaa tutkimuskohteilta itseltään, tai ainakaan kysynyt oikeita kysymyksiä oikeassa järjestyksessä saadakseen todellisempia vastauksia. 

Tämä on voinut toimia tutkimuksen itseään kirjoittavana tekijänä.

Vastarintataistelijan, ihmisoikeusaktivistin tai terroristin aseeseen tarttuminen ja ihmisoikeuksista aseellisesti taisteleminen ei siis ole irrationaalista ja tunteiden, kuten vihan tai raivon, kyllästämää psykoosia, tai edes traumaakaan - esimerkiksi Meinhofin kohdalla ympäristölle yhtäkkiseltä muutokselta vaikuttavaa muutosta lakia kunnioittavasta kansalaisesta terroristiksi on haettu aivovauriosta - vaikka se sitä olisi kenelle tahansa järjestelmän kanssa samassa linjassa eläneelle pulliaiselle. Guerilla ei synny hyppäämällä järjestelmästä yhtäkkisesti ulos, vaan guerilla syntyy ja pysyy järjestelmässä vallanpitäjien vastarintataistelijan sosiaaliseen omantuntoon asettamassa viimeisessä naulassa, mikä hakkaa tärkeän asian mielen pohjalle ulottumattomiin viimeisen kerran. Millainen tuo viimeinen naula sitten on? Se on pikemminkin vastarintataistelijan kokeman ulkoiseen vastustukseen liittyvä sisäisen prosessin pää, kuin konkreettinen 'viimeinen kerta' kun taistelijan sosiaalinen ja moraalinen omatunto jää ulkopuolisilta ja vallanpitäjiltä kuulematta.

Tällä voi selittyä myös se ihmisoikeusagendan kontrastisuus, mitä esimerkiksi Myanmarin Aung San Suu Kyi nyt toteuttaa vallassa ollessaan, sitä todellisuutta, mihin tämän kirjoituksen alussa viittasin ihmisoikeus- ja vastarintataistelijan välinpitämättömyytenä (lasten kidutus Suu Kyi'n hallinnon alaisuudessa; en suosita katsomaan videota, jos olet lapsirakas, enkä muutenkaan - on turha ottaa väkivallan merkkejä aivojen järjestelmään). Myanmarissa on tapahtumassa kansanmurha Suu Kyi'n silmien alla, mutta Nobel-palkittu ihmisoikeusaktivisti Suu Kyi ei reagoi siihen. Kolmenkymmenen vuoden taistelu oman kansansa ihmisoikeuksista - ja vain niistä taistellut tietää, millaisia henkilökohtaisen elämän ja persoonallisuuden uhrauksia se vaatiikaan, puhumattakaan niin vaikeista oloista kuin kidutuksen ja pitkien vapaudenriistojen kohteena olosta - ei voi olla jättämättä fyysisiä jälkiä aivohin ja henkilön persoonaan. Jäihän minullakin jälki ovikellon äänestä - kun kuulen kutsumattoman ovikellon äänen, hermojärjestelmäni varoittaa heti oven takana olevasta vaarasta ja kehottaa suojautumaan.

Toinen esimerkki on Elie Wiesel, holokaustista selvinnyt Nobelin rauhanpalkinnon voittanut ihmisoikeusaktivisti ja humanisti, jolle kuitenkin palestiinalaisten lasten tappaminen Israelin armeijan, hallinnon ja poliisin taholta oli ilmaa. 

Onkin maailman ihmisoikeustilanteen kannalta kuvaavaa, että Yhdysvaltain presidentti Barack Obama kuvasi Wieseliä tämän kuoleman jälkeen "maailman omatunnoksi". Maailmalla on ilmeisesti vielä paljon matkaa todelliseen sosiaaliseen omatuntoon - kaikille ihmisille etnisyyteen, ikään, sukupuoleen tai uskontoon katsomatta ihmisarvoisen elämän myöntävään omatuntoon.  

Mikä sitten on se toinen asia, minkä olen tässä oppimisprosessissa pannut merkille, kuten tämän kirjoituksen alussa viittasin?

Olen laittanut merkille sen, että itse olen havahtunut oman voimakkaan vastarintani tiimoilla ihmisten ja lasten kärsimyksille etnisyydestä, iästä, sukupuolesta ja uskonnosta riippumatta. Epäilemättä elämäni ylösalaisin keikauttava henkinen ja ehdoton rakkaus, mistä kerroin edellisessä kirjoituksessani, ja sen aiheuttama tunnejälki aivoissani on yhtä iso ja pysyvä kuin aiempi trauma ovikellon äänestä. 


EDIT: oma vastarintakauteni ilmeisesti jatkuu, koska sillä samalla sekunnilla kun postaan jotain omasta blogistani facebookkiin, live feedjit ilmoittaa, että Yhdysvaltojen Forest Citystä, North Carolinesta avataan blogi kahdesti. Testasin asiaa postaamalla kolme kirjoitustani parin minuutin välein. Heti kun kirjoitus postautuu facebookkiin, live feedjitin näytölle räpsähtää tieto blogin avauksesta Yhdysvalloissa





EDIT: en tietenkään tarkoita, että minä aktiivisesti kokisin enää tarvetta olla vastarinnassa, tai että olisin, mutta näyttää siltä, että joku jossain mahdollisesti on luokitellut minut vastarintakategoriaan.