-

-
Art by Alberto Moravia

maanantai 25. heinäkuuta 2016

Bonnie ja Clyde-tapaus. Minä ja pahat pojat

Laitan vähän viihteelliseltä kuulostavaa asiaa tähän väliin. Tämä seuraava on itse asiassa yksi mielenkiintoinen sivupolku, mille törmäsin eräs ilta etsiessäni uutta aineistoa kriminaalipsykologia - näkökulmaani tutkimuksessani. 

Joka tapauksessa törmäsin siis hybristofiilia- aiheeseen. Hybristofiilia tarkoittaa seksuaalista parafiiliaa, missä (tavallisesti) nainen kiihottuu seksuaalisesti miehestä, joka on tehnyt rikoksia, jopa ryöstöjä, murhia tai raiskauksia.

Me tiedämme tällaisen naisen arkkityypin: hän ihastuu mediassa esiintyneeseen sarja- tai joukkomurhaajaan ja alkaa lähetellä tälle kirjeitä vankilaan. Jotkut ovat jopa menneet naimisiin kuolemansellissä istuvien sarjamurhaajien kanssa.

Psykologian tieteenala väittää useasta lähteestä nähtynä, että hybristofiilia on vielä kovin huonosti tunnettu. Siltä se minustakin kuulostaa, sillä tunnistin kyllä itseni hybristofiilina. Mutta en sen arkkityyppinä, klassisena esimerkkinä tai populaarina väittämänä.

Ensinnäkin olen aina halveksinut rikoksen tekijöitä. Raiskaajat ovat mielestäni alinta pohjasakkaa. Minulla, toisin kuin usealla muulla, on jopa mustaa valkoisella todistaa tästä vihastani, nimittäin Pirkanmaan käräjäoikeuden vihapuhetuomio, missä minut tuomittiin raiskaajiin kohdistuneesta vihapuheesta (tässä kohtaa käy mielessä, että Suomen oikeuslaitos taitaa olla hybristofiilejä täynnä).

Kun Anders Breivik suoritti lasten joukkosurman vuonna 2011, luin lehdistä hänen hukkuvan naisilta tulleisiin rakkaudentunnustuksiin. En voinut pidättää kuvotustani tässä kohtaa - en oikeastaan niitä naisia kohtaan jotka lankesivat heikkouttaan, vaan Breivikiä kohtaan. Suurin osa rikollisista omaa alhaisen tai keskimääräisen älykkyysosamäärän, minkä vuoksi sortuvat rikoksiin, eikä Breivik ole poikkeus, joten Anders Breivik on minulle ehdoton "turn-out".

Tämä kuvotus ja halveksunta siivittää sosiaalisen omatuntoni ohella omaa tutkimustyötäni tällä hetkellä opinnäytteen hahmossa eteenpäin: haluan aloittaa omalta osaltani löytämään keinoja tunnistaa ja ennaltaehkäistä silmitöntä väkivaltaa - mikäli se suinkaan on tämän päivän jälkikapitalistisessa maailmassa edes mahdollista.

Mutta siinäpä se! Muistan nimittäin olleeni jo lapsesta asti kiinnostunut sarjamurhaajista, heidän biografioistaan ja murhaamistavoistaan (ja poliittisesta terrorismista, vastarintaliikkeistä, tiedustelusta), ja nyt olen suuntaamassa tätä kiinnostustani elinikäiseksi sitoumukseksi.

Olen siis jonkinlainen älyllisestä Bonnie ja Clyde-syndroomasta kärsivä nainen.

Bonnie ja Clyde-syndroomaa kohdallani tukee myös se, että toisin kuin yleisesti ajatellaan, niin yllättävän monet hybristofiilinaiset ovat voimakkaita, itsenäisiä ja dominoivia. Tässä kohtaa tulee mieleen sellainen aika uusi näkökulma terrorismitutkimukseen, jossa tietyt tutkijat näkevät terroristisia tekoja suorittaneet naiset itsenäisinä toimijoina, eivätkä miehen käsky- tai alistusvallassa olevina epäehjinä seksuaalisen väkivallan uhreina. Itse näen ehdottomasti tämän näkökulman myös, kuin myös "oppiäitini" Ulrike Meinhof-tutkimuksessa, Katriina Lehto- Bleckert. Tämä tutkimusnäkökulma muuten koskee myös ISIS-taistelijoiden vaimoiksi lähteneitä naisia.

Mutta uudenlaisia näkökulmia hybristofiilia-tutkimukseen, mitä psykologian ala ehkä hakee, voisi olla myös sellainen, että joskus hybristofiiliksi mahdollisesti luokiteltava nainen ei aktiivisesti itse hae paheellisten, rikollisten tai vaarallisten miesten seuraa tai kontaktia näihin. Itselläni tilanne on juuri tällainen. Voisi sanoa, että voimakas persoonani, mikä miesten sanomana säteilee "vaarallista auraa tai karismaa" houkuttelee kuin liimapaperi vaarallisia ja myös valtaa omaavia miehiä. Tällainen piirre on ollut hyvin kiusallinen ja johtanut moneen onnettomaan sattumukseen elämässäni - ennen kuin tajusin tiedostaa tämän piirteen. Tiedostamisen jälkeen tilanne on helpottunut.

Ensimmäinen suuri rakkauteni oli "taiteen ja teatterin paha poika" (vaikka itse ei todennäköisesti luokittelisi itseään tällaiseen kategoriaan, mutta tämä onkin viihteellinen blogimerkintä), toinen oli ihan todellinen taparikollinen, kolmas oli poliisi, ja neljäs on oman lakinsa omaava henkilö, jonka  - omien sanojensa mukaan -  tarvitsee Suomessa tuntea vain verotoimisto ja poliisi.

Ja arvatkaapa mitä? Olen tutustunut näihin kaikkiin miehiin tietämättä  heidän taustoistaan sellaisissa arkipäivän ympyröissä, missä ei ihan heti odottaisi törmäävänsä vaarallisiin miehiin, koska en edes käy baareissa tai muualla sellaisissa paikoissa, missä voisi tavata erityishenkilöitä, enkä käytä päihteitä tietenkään tai muuta sellaista. Myöskään kaikki elämäni pahat pojat, eli viimeisin tapaus tarkalleen sanottuna, ei käytä alkoholia. Taustat ovat paljastuneet siinä vaiheessa, kun on liian myöhäistä enää vetäytyä suhteesta, koska kuuma rakkaus on kerennyt jo roihahtaa.

Rikokset, rikolliset tai pahat pojat eivät siis toisin sanoen kiihota minua seksuaalisesti kuten "klassista" hybristofiilia.

Olen muutaman päivän aikana päätellyt tässä, että minun täytyy olla aitohenkinen Bonnie ja Clyde-tapaus, koska en kerta kaikkiaan pääse vaarallisista miehistä eroon. Kuvittelin kolmannen kerran sanovan totuuden, kun ero tuli. Mutta ilmeisesti neljäs kerta tietää sittenkin vielä enemmän.

Ja tästä neljännestä miehestä en eroa ikinä. Tämä rakkaus menee kuoleman yli, mitä tuolla sanonnalla sitten tarkoitankaan. Se selviää minun kuolemani jälkeen.

Itse asiassa, tämä minun (meidän) voimakas yhteenkuulumisen tunne, "yhdessä ulkomaailmaa vastaan" , vain tukee bonnie ja clyde-syndrooma-teorian olemassaoloa minussa. Hybristofiilinaiset voivat olla uskomattoman lojaaleja, myös rikosten tekoon nähden. Tämäkin on vielä lapsen kengissä kulkevassa hybristofiilia-tutkimuksessa nähty nimenomaan naisen heikkoutena ja osoituksena pahismiehen manipulointitaidoista. Omalla kohdallani sen sijaan näen pitkän kehityskaaren: nuorempana ja naiivimpana rakastuin samalla tavalla kuin muut naiset tapaavat tehdä kaiken ikäänsä, mutta sitten tiettyjen hyvin individuaalisten      'yhteiskunnallis-poliittisten' pettymysten ajanjakson jälkeen en enää uskonut kykeneväni ottamaan miestä elämääni. Silloin sielunkumppani samankaltaisine pettymyksineen ja kokemuksineen saapui. Tämä luo yhteenkuuluvuuden fataalisen ja voimakkaan tunteen.


Vuosien aikana olen tarkasti laittanut merkille senkin, että tavalliset miehet eivät kiinnostu minusta, ja jos joku erehtyy kiinnostumaan - on sellaisiakin tapauksia ollut - niin tällainen kiltti mies häviää näkyvistäni oma-aloitteisesti. Vaikka olen luonteeltani miellyttävä ja söötti. Ja säikky.

Bonnie asuu minussa.

Ja täytyy kyllä myöntää, että asuuhan se: mikäli tarvitsee, otan luonteeni toisen puolen käyttöön, mikä on vittumainen, kylmä, tunteeton ja omavaltainen, minkä vastapuoli muistaa aina sen jälkeen kun on kärsinyt siitä. Nuorempana homma karkasi lapasesta, niin sanotusti, mutta nyt kypsempänä valitsen uhrini todella tarkkaan, mikäli joku kaipaa ehdotonta rankaisua. Ihan kaikkeen ei ehdi eikä jaksa näppejään upottaa.






EDIT Vuonna 2017, melkein vuosi tämän blogin kirjoittamisesta on selvinnyt, että elämäni neljäs suuri rakkaus oli kuin olikin oikea pahisten pahis, mutta sitä en ihan blogia kirjoittaessani tiennyt.
Yksityiskohdista jätän tässä mainitsematta, mutta ne löytyvät muualta blogisivultani kyllä.