-

-
Art by Alberto Moravia

torstai 23. kesäkuuta 2016

Yhdysvallat rakastavat lapsia

Katkelma teoksesta al-Maadidi, Hussein, 361 päivää helvetissä. Irakilaistoimittajan tie läpi Abu Ghraibin ja muiden vankiloiden. Keuruu; Atena Kustannus Oy, 2013, s. 73, 138-143, 169.


[Abu Ghraibin pidätyskeskus] 'Vangittuina oli myös kokonaisia perheitä. Heitä saatettiin kiduttaa yhtä aikaa: isää kidutettiin hänen poikansa ja vaimonsa edessä, miestä hänen veljensä edessä ja tytärtä hänen isänsä edessä. Järkyttävää oli pakottaa isä ja poika aseella uhaten ryhtymään anaaliyhdyntään. Heidät olisi tapettu, elleivät he olisi totelleet.

Äitiensä kanssa vangittuja lapsia kidutettiin myös mielipuolisesti. Jotkut lapset raiskattiin, joiltakin leikattiin sormia tai heihin poltettiin palovammoja. Lapsia iskettiin päähän terävillä esineillä heidän äitiensä edessä, ja äidit itkivät tuskaisina voimatta lainkaan auttaa lapsiaan. Monet lapset kuolivat, koska heidän vammojaan ei hoidettu. He evät kestäneet inhottavia ja julmia kidutusmenetelmiä. Amerikkalaisvartijat heittivät heidän ruumiinsa aavikolle petolintujen ja susien ruoaksi - tämän saimme tietää myöhemmin....


[Vigilantin vankileiri] Sairaita ja vammautuneita majoittanut naapuriosasto oli tyhjennetty. Sairaat vangit olivat suurelta osalta olleet keskeisiä poliitikkoja ja sotilaita, ja nyt heidät oli kuljetettu pienissä ryhmissä jeepeillä tuntemattomaan paikkaan. Tyhjät teltat oli jätetty uusille vangeille. Osastojemme välinen raja oli vain piikkilanka-aita ja sen suuntaisesti kulkeva kävelytie, joka oli kaksi ja puoli metriä leveä. 

Naapuriosasto ei ollut pitkään tyhjä. Uudet asukkaat tulivat marssien pitkässä jonossa. Heillä oli vain vähän vaatteita, ja jäimme katsomaan heitä. Kun he lähestyivät, yllätyimme. Näkemämme ylitti logiikan ja ymmärryksen rajan.

Näimme lapsia, joita kuljetettiin kuin lampaita. Miehittäjän sotilaspoliisit kävelivät heidän edessään ja takanaan ja kohtelivat heitä julmasti. Jono tuli pohjoisesta Alfa- ja Bravo-osastojen läpi, jatkoi matkaa itäpuolella olevaa Delta-osastoa kohti ja ohitti meidän Charlie-osastomme. Lapset pysähtyivät entisen sairaiden osaston portille. Vartijat kutsuivat heitä numerojärjestyksessä, ja lapset kulkivat yksi toisensa jälkeen sisälle portista.

Heidän kasvonsa olivat kalpeat ja värittömät, ja siksi tuntuikin oudolta, että he nauroivat ja olivat iloisia ihan kuin olisivat olleet retkellä. Lapset alkoivat juoksennella ja hypellä iloisina, he kättelivät toisiaan ja juttelivat keskenään. Näkymä toi mieleeni linnut, jotka oli vapautettu häkistä. Kaikkien katseet kohdistuivat lapsiin, sillä tilanne oli niin äimistyttävä, että emme voineet muuta kuin ihmetellä heitä. 

Lapsia oli kolmekymmentäyhdeksän ja iältään he olivat seitsemästä yhteentoista vuotta. Heillä oli hyvin vähän vaatteita. He hajaantuivat ympäri pientä ja kapeaa vankileiriosastoa ja alkoivat leikkiä ja juoksennella ympäriinsä osastoa kuin eivät voisi uskoa, että he saisivat nyt juosta.

Kuulimme myöhemmin, että vartijat toivat heidät tänne Abu Ghraibin selliosastolta [aloituksessa kuvatut kidutukset tapahtuivat Abu Ghraibissa, blogistin huomio; Abu Ghraibissa kaikki vangit, naiset, miehet ja lapset joutuivat erittäin julman kidutuksen kohteeksi al-Maadidin mukaan säännöllisesti]. He olivat olleet suljettuina yksittäisselleihin, joihin auringonvalo ei saavu lainkaan. Juuri valon puute teki heidät oudon kalpeiksi ja selitti heidän suuren ilonsa valosta.

Abu Ghraibin selliosastolla lapsivangit nukkuivat paljaalla lattialla ilman patjaa. He elivät surkeissa olosuhteissa: monet kärsivät kylmyyden ja lämpimien vaatteiden puutteen aiheuttamista ihohaavaumista. Heitä oli myös kohdeltu siellä julmasti ja epäinhimillisesti: monet oli raiskattu ja osa oli pakotettu allekirjoittamaan tyhjä paperi, johon syytteet oli lisätty jälkikäteen, aivan kuten joillekin meistä aikuisistakin oli käynyt.

Kuulimme useiden lapsivankien kertovan raaoista teoista ja räikeistä rikkomuksista Abu Ghraibin selliosastolla. Tämä on häpeätahra amerikkalaisten otsassa. Yhdysvallat väittää kunnioittavansa ja puolustavansa niin ihmisten kuin eläintenkin oikeuksia, mutta se rikkoo lasten oikeuksia Irakissa!

Huolemme lisääntyivät, kun he kertoivat, että joitakin lapsia oli pidetty selliosastolla yli vuoden. Näin oli käynyt esimerkiksi Abu Shararalle, joka oli iältään yksitoista vuotta ja kotoisin al-Khalidiyyan kaupungista al-Anbarin maakunnasta. Vankila-aika muutti hänet kovaksi, pieneksi ihmiseksi, vankileirin vartijat pelkäsivät häntä huolimatta hänen nuoresta iästään ja pienestä koostaan.

Kyselimme lapsivangeilta, keitä he olivat, mistä he olivat kotoisin ja mistä heitä syytettiin. Suurin osa heistä ei tiennyt, miksi heidät oli vangittu. Jotkut sanoivat, että kun miehittäjä ei onnistunut ottamaan kiinni heidän isäänsä, heidät oli napattu sen sijaan. Jotkut lapset olivat olleet sattumalta amerikkalaispartion lähellä kun sitä vastaan oli hyökätty: amerikkalaiset olivat epäonnistuneet pidättämään vastarintataistelijoita, joten he olivat pidättäneet lapsia sen sijaan.

Pieni Imad ei tiennyt, miksi hän oli vankilassa. Hän muisti vain, että miehittäjän sotilaita vastaan oli hyökätty kun hän oli ollut matkalla kouluun. Amerikkalaiset sotilaat pidättivät kaikki, jotka olivat tuolloin lähistöllä. Hän oli ollut ainoa lapsi pidätettyjen joukossa, eikä hänen nuoruutensa tai viattomuutensa ollut varjellut häntä. Hänestä tuli yksi numeroitu vanki aikuisten vankien joukkoon.

Imad oli kotoisin Ramadin kaupungista al-Ta'amimin alueelta, joka sijaitsee al-Anbarin maakunnassa. Jo ennen vankeuttani olin tiennyt Imadin katoamisen yksityiskohdista. Hän oli ollut eräänä aamuna menossa kouluun muutaman sadan metrin päähän kodistaan, mutta hän ei koskaan saapunut perille. Hänen perheensä käynnisti etsintäkampanjan löytääkseen hänet. Hänen isänsä etsi häntä joka paikasta Ramadista ja jopa sitä ympäröivistä kaupungeista toivoen kenties löytävänsä johtolangan poikansa olinpaikasta. Sitten sureva isä suuntasi Bagdadiin etsiäkseen sanomalehden, jossa voisi julkaista ilmoituksen poikansa katoamisesta. Ehkä joku tunnistaisi pojan lehdessä julkaistavasta kuvasta ja kertoisi pojan olinpaikasta.

Bagdadissa toiset toimittajat ohjasivat hänet minun puheilleni kun he saivat tietää, että hän oli kotoisin al-Anbarin maakunnasta kuten minä. Tapasin isän ja hän kertoi itkien rakkaan poikansa katoamisesta. Hän pyysi hartaasti minua auttamaan ja julkaisemaan pojan kuvan lehdessä - ehkä joku tunnistaisi pojan. Isä halusi poikansa takaisin vaikka kuolleena, jotta saisi haudata tämän kunnioittavasti. Isän sanat olivat niin tuskaisia, etten kyennyt hillitsemään itseäni. Kyyneleeni virtasivat vuolaasti, sillä isän suru oli niin koskettava.

Julkaisin lehdessäni ilmoituksen Imadin katoamisesta kuvan kera: 

"Asevoimin tyrkytetyn väärän amerikkalaisen demokratian saavutus on se, että emme kykene enää takaamaan lapsillemme ja itsellemme turvaa ylittää kodin kynnys. Imad halusi vain mennä kouluun ja saada sivistystä, mutta matkalla kouluun hän katosi, eikä häntä ole sen jälkeen nähty. Jos tiedät hänestä jotakin, tai olet nähnyt hänen ruumiinsa, soita oheiseen puhelinnumeroon...". Laitoin lehteen oman puhelinnumeroni ja hänen isänsä puhelinnumeron yhteydenottoja varten. En olisi voinut uskoa, että kohtalo toisi minut yhteen tämän pojan kanssa vankileirissä kuukausia myöhemmin.

Lapsivankien joukossa oli myös Salam, joka oli pidätetty Yhdysvaltain joukkojen hyökättyä hänen kotiinsa. Salam itki paljon, kun hän ajatteli kouluvuottaan, joka oli kesken. Sitten hän oli hetken hiljaa, mutta itku palasi hänen muistellessaan äitiään, jota ei ollut nähnyt kahdeksaan kuukauteen.

Lapsivangit olivat lähes alasti. Heidän vaatteensa olivat kuluneita ja  likaisia riekaleita, jotka eivät suojanneet lapsia kuumalta, paahtavalta auringolta. Säälimme heitä ja päätimme luopua joistakin omista vaatteistamme ja heittää ne piikkilanka-aidan yli heille. Sotilaspoliisit kielsivät meitä ja uhkasivat jokaista vaatteensa heittävää rangaistuksella ja kidutuksella. Protestoimme ja ryhdyimme nälkälakkoon. Kaikki me Vigilantin vankileirin vangit kaikilla neljällä osastolla - Alfa, Bravo, Delta ja Charlie - sovimme riviemme yhdistämisestä ja nälkälakon jatkumisesta kunnes saisimme lapsivangeille vaatteita. Kävimme pitkiä neuvotteluja vankilan johdon kanssa ja lopulta he hyväksyivät meidän vaatimuksemme sillä ehdolla, että toimittaisimme vaatteet ensin vartijoille, jotka jakaisivat ne lapsivangeille. Antamamme vaatteet olivat vanhoja ja kuluneita, mutta ne suojasivat riittävästi. Jotkut aikuiset antoivat kaikki vaatteensa ja kulkivat pelkästään alusvaatteissaan, ja siitä tuli meille tuttu näky. Jotkut vangit taas leikkasivat nukkumahuovan itselleen sopivaksi vaatteeksi. Lapsivangit olivat vaatteistaan iloisia, kuin olisivat iloinneet pyhäinpäivän aaton uusista vaatteista.

Teimme vankilan johdolle ehdotuksen siitä, että uskonoppinut aikuinen miesvanki voisi majoittua ja elää lapsivankien kanssa, ohjata ja opettaa heitä. Vankilan johto vastusti ajatusta aluksi, mutta kun uhkasimme olla menemättä aamu- ja iltalaskentaan, he suostuivat siihen, että uskonoppinut vierailisi lapsivankien luona, mutta vain perjantaisin. Seikki Taleb otti tehtäväkseen vierailla heidän osastollaan joka perjantai.

Eräänä päivänä lapsivangit hyökkäsivät vartijoiden kimppuun, sillä nämä olivat yrittäneet tarjota heille pornolehtiä katsottavaksi. Varoitimme vankilan johtoa ja ilmoitimme, että jos tämä toistuisi, järjestäisimme suuren kapinan. Vankilan johto ilmoitti, että tekijää oli jo rangaistu ja että tapaus oli yksittäinen, eikä vankilan johto ollut ollut siitä tietoinen. Tiesimme tämän olevan valhe: kyse oli järjestelmällisestä politiikasta. Tarkoitus oli luoda sukupolvi, joka vieraantuisi oman kansakuntansa kulttuurista ja uskonnosta. 

Ajan kuluessa lapsivankien määrä kasvoi Abu Ghraibissa ja lopulta heitä oli kuusisataaviisikymmentä. Heidät jaettiin useisiin osastoihin. Amerikkalaisilta kiduttajilta ei löytynyt armoa sydämestä ja kansainvälinen yhteisökin suhtautui lapsivankeihin kuin mykkä piru...


[Buccan vankileiri] Lisäksi [vankileirin] moskeijassa yllytettiin tarttumaan aseisiin ja liittymään vastarintaan amerikkalaisia vastaan. Monet vangit olivat syyttömiä ja vihaisia amerikkalaisille perusteettomasta vangitsemisesta. He vannoivat kostavansa päästyään vapaiksi. Näin vankileiri oli muuttunut [ajan myötä] paikaksi, jossa värvättiin taistelijoita Amerikkaa vastaan. Monilla nuorilla ei aiemmin ollut mitään amerikkalaisia vastaan, mutta he alkoivat vihata Amerikkaa, kun heidät vangittiin ja heitä pidettiin kurjissa oloissa. Päästyään vapaaksi monista heistä tuli kovia ja sisukkaita taistelijoita [vankileirien epäinhimillisissä oloissa ja jatkuvan kidutuksen vuoksi]]. Irakilaiset kutsuivat vankileirejä "vastarintataistelijoiden kouluiksi".'


Copyright © 2013 Hussein al-Maadidi & Ahmed Essouli