-

-
Art by Alberto Moravia

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Vastarinnan juuri?

Kun nyt olen kirjoittamassa omaa opinnäytettäni 1970-luvun saksalaisesta vastarinnasta, myös itsessäni ollut vastarintakaraktääri on tullut itselleni näkyväksi. 

Tämän prosessin myötä, mutta myös puhtaasti opinnäytteeni vuoksi, olen löytänyt tieni muidenkin kuin saksalaisen 20:n vuosisadan vastarintaliikkeistä kertovien (omaelämänkerrallisten) teosten ääreen. Näiden kertomusten avulla kaivan menneisyydestäni myös omaa vastarintaani, ja siis omaa menneisyyttäni. 

Nykyisen opinnäytteeni aihe on niin hedelmällinen minulle, että se laajenee pro graduksi aikanaan, ja eteenpäinkin siitä, mikä ilmenee jo nyt keräämästäni ja lukemastani laajasta aihetta koskevasta kirjallisuudesta.

Tällä hetkellä luen aikuiseksi kasvaneen lapsen tarinaa Chilen Pinochetin diktatuurin vastarintaliikkeessä. 

Lukemisen aloittaminen toi mieleeni jotain unohtunutta ensimmäisistä mieleenpainuneista lukukokemuksistani nuoruudessani. Se oli Argentiinan juntan uhrien tosikertomukset. Olikohan teoksen nimi "Älä unohda meitä, Argentiina"? 

Ensimmäinen mieleenpainunut teos muuten, minkä luin 13-vuotiaana -  äitini kauhuksi silloin - on "Länsirintamalta ei mitään uutta". Se on vieläkin kolmenkymmenen vuoden jälkeen paras teos, mitä olen ikinä lukenut.

Seuraava teos, mikä on jäänyt mieleeni näiden jälkeen nuoruudestani, paljasti Mossadin toiminnan erittäin karut kasvot Golda Meirin alaisuudessa. En muista edes otsikoita. Muistan vain sen kasvavan ja äärettömän intohimoni tällaisiin aiheisiin. 

Edelleen vanhempani arastelivat kiinnostuksen kohteitani, mutta antoivat minun tietysti lukea, koska he ovat kannustaneet meitä lapsia lukemaan ja kouluttautumaan. Molemmat siskoni ovatkin oman alansa maistereita, ja toinen heistä kirjoittaa väitöskirjaansa tällä hetkellä.

Kun aloin kerätä aineistoa ja kirjallisuutta omaan kandiini, kuvittelin oman vastarintani juontuvan radikaalioikeistolaisuudestani, eli aikaisintaan vuodelta 2011.

Päästessäni kandin aiheeni oman "oppiäitini" erään teoksen viimeisiin sivuihin (Lehto 2007), aloin hahmottamaan vastarinnan olemusta syvemmälle kuin sen poliittiseen fasadiin. Vastarinta on ihmisessä. Se on joissain ihmisissä näiden syntymästä, ja siitä ei pääse. Vastarinta ei synny tietyissä poliittisissa tai yhteiskunnallisissa oloissa keneen tahansa. Eikä se kuole, jos se jossain henkilössä syntymästä asti on. Vastarinnan henkeä pitää silloin käyttää kuin mitä tahansa saatua lahjaa.

Luulin tuolloin tajuavani, että oman vastarintani alkuperä oli korruptoituneen "systeemin huorien", eli lastensuojelumafian kymmenen vuoden takaisissa toimissa perhettäni kohtaan, ja näiden toimien sitkaassa vastustamisessa, voisi jopa sanoa, että vastarinnassa päätellen sen kustannuksista mafian tiettyjen henkilöiden mielenterveyteen ja näiden pystyyn laittamien poliisioperaatioiden määrään kohdallani (kaikkiaan yksitoista kappaletta). 

Toimet aiheutuivat siitä, että systeemi ei ymmärtänyt, että tarvitsin apua lähisuhdeväkivallasta aiheutuneen traumani kanssa. Systeeemi päätti kaikessa järjenvastaisuudessaan kostaa traumani vielä lapsillenikin. Väkivalta jäi näkymättömäksi ja rankaisemattomaksi, Järjestelmä ei ymmärtänyt, vaikka rautalangasta koetin sille todellisuuttani vääntää. 

Tällainen triplatrauma teki minusta tavallaan näkymättömän itselleni, ja sai minut myöhemmin tapahtumien jo ollessa ohi, ja lasteni ollessa turvassa minun kanssani, harjoittamaan tiettyä ammattia kahdeksan vuoden ajaksi, missä sinänsä ei ole mitään pahaa tai traumatisoivaa. Mutta se ammatinharjoittaminen oli myöskin vastarintaa, protestia ja keskisormen pystyyn laittamista koko suomalaiselle ämmädiktatuurigenrelle. 

Sitä oli myös lasteni kanssa maan alle painuminen tilanteen ollessa vielä päällä, mistä esiinkaivamiseeni järjestelmä tarvitsi etsintäkuulutuksen, rajojen sulkemista kohdallani, ja europolin apua, vai mikä liekään. 

Poliisi ei osannut kuitenkaan auttaa. Oulun poliisin mukaan olisin vieläkin maan alla, ellen olisi itse sieltä vapaaehtoisesti maan päälle noussut, koska sain poliisin kanssa hyvän sopimuksen aikaiseksi. Se terrori kannatti. Syyttäjä jätti kokonaan syyttämättä, koska eihän mitään rikostakaan ollut tapahtunut muuta kuin todellisuutta ymmärtämättömän systeemin totuudessa.

Ämmät. En ole unohtanut teitä. Kukapa olisi. Muistakaa aina, etenkin sitten kun sekasorto valtaa maan, katsella olkapäänne yli. Kostaja saapuu hiljaa, mutta se en ole minä.

Nyt lukiessani chileläisen vastarintaäidin lapsen kertomusta lapsena olosta maanalaisessa liikkeessä mielessäni kävi omien lasteni kokemukset minun matkassani. Tyttäreni ei selvästikään halua olla missään tekemisissä niiden rajujen oheisilmiöiden kanssa, mitä oma poliittinen vaikuttamiseni elämäämme toi, kuten mielipidetuomio - ja vähältä piti, ehdollinen tuomio siitä, mikä olisi laittanut perheemme elämän taas sekaisin vähäksi aikaa. 

Kohdallani raju tuomiovaade varmasti osittain juontuu osoittamastani omapäisestä vastarinnasta oululaista naisten diktatuuria kohtaan, maan alle painumisestani ja poliisioperaatioista kymmenisen vuotta aiemmin. Entä mikä merkitys on mahtanut olla valtakunnansyyttäjälle sillä tosiasialla, että käytin tämän syytteeseen asettamassaan ja sittemmin mielipidetuomitussa tekstissäni sattumalta täsmälleen samaa sanayhdistelmää ("kääntää toisen posken") kuin Meinhof RAF:n perustamisjulistuksessa kesäkuussa 1970? Hymyilyttää. 

Tämä sama unohtamisen logiikka, tai unohtumisen, ehkä jopa trauman kokemus muuten ilmenee myös Ulrike Meinhofin aikuisten lasten kertomuksissa lapsuudestaan (Kts. esim Bettina Röhl.)

Mutta tyttärestäni on kasvanut vahva omilla jaloillaan seivova, miesmaailman instituutioita halveksiva nainen matkassani, ja näitä kokemuksia oman taiteensa kautta ilmentävä kapinallinen. Vielä kotona asuva kuopus ilmoittaa, että hänestä ei tule sitten ainakaan kommunistia, ja kysyy, että "ovatko nuo vaalit ihan sellaista teatteria vaan". 

Aloittaessani Chilen teosta ymmärsin, että oma vastarintani on lähtenyt siitä hetkestä, kun päätin porvarillista isänmallia vastaan erota väkivaltaisesta miehestäni 90-luvun alussa. Mietin ensimmäistä kertaa asiaa siitä näkökulmasta, että mitä tällainen vastarinnan ilmentäminen on mahtanut omille lapsilleni tehdä. 

Siis kauemmaksi ajassa päädyn koko ajan etsiessäni oman vastarintani juurta. Sitten ymmärsin, että nuo alussa mainitsemani persoonaani merkitsevästi vaikuttaneet lukukokemukseni nuoruudessani, melkein lapsuudessa, ovat osa oman vastarintani tarinaa myös. Syntyikö vastarintani noista lukukoḱemuksista? Pikemminkin vastarinnan siemen oli ennen niiden lukemista kylvetty minuun, ja tuollaisten teosten lukeminen kasteli siementä. Miten kauas pitää siis mennä, jotta oman vastarintani juuri löytyy? 

Miksi minä?

Eräs lähin ystäväni totesi väsyneenä selvittyäni "systeemin horoista" - itse asiassa niin, että paikalla olleen kuuleman mukaan yksi virkanainen oli jonkun oululaisen lautakunnan kahvipöydässä purskahtanut itkuun kuultuaan nimeni ja vannottanut läsnäolleille, ettei nimeäni "enää koskaan hänen läheisyydessään lausuttaisi", vaikka olin jo vuosi sitten muuttanut koko paikkakunnalta pois - ja jouduttuani sittemmin politiikassa napit vastakkain vihreiden ja erään naisjärjestön kanssa naisiin kohdistuvan väkivallan ennaltaehkäisyn määritteistä, että olen syntynyt taistelemaan milloin kenenkin oikeuksien puolesta.

Kuka laittoi vastarinnan siemenen minuun? 

Ehkäpä ajassa täytyy mennä vielä taaksepäin. 

Joku selvännäkijä kertoi viisitoista vuotta sitten, että olin edellisimmässä elämässäni aatelinen natsiupseerismies, joka taisteli Hitleriä vastaan silloisessa saksalaisessa vastarintaliikkeessä. No se selittäisi paljon taas. 

Esimerkiksi lapsuuden intuitiivisen kiinnostukseni sotaan, vastarintaan ja tiedustelupalveluiden toimintaan kirjallisuudessa, ja tatuoidun hakaristin kainalossani. 

Koska en ole uusnatsi, vaan otin tatuoinnin vuosia sitten pelkästä mysteerisestä mielijohteesta, mikä on sittemmin pari vuotta myöhemmin osoittautunut akateemiseksi mielenkiinnoksi saksalaista 19:a ja 20:a vuosisataa kohtaan. 

Praktikumtyöni koski saksalaista antisemitismia. Moderni antisemitismi Saksassa 1800-luvulla oli protesti oman aikansa yhteiskuntaoloja vastaan, ja kuin jatkona siihen kandin aiheeni koskee natsismin lasten vastarintaa omaa historiaansa kohtaan (saksalainen uusvasemmisto, RAF). 

Ja uskokaa tai älkää, kummatkaan näistä aiheista eivät ole itsevalitsemiani, vaan opettajani minulle ylhäältä ohjaamia. 

Vastarintaa ikä kaikki.