-

-
Art by Alberto Moravia

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Mikä teki minusta feministin?

Miehen heikkous. Heikot miehet.

Kun olin 14-vuotias tyttö, minua alkoi oksettamaan se, että en saanut käyttää miesten mielestä arvaamatonta kieltäni ja luoda sellaista puhetta, mikä miellytti minua. Puheeni provosoi ja ärsytti miehiä, vaikka en ollut tarkoittanut sitä sellaiseksi. Se ärsyttää vieläkin. Koska se on heidän mielestään tuhmaa. Se on miesten mielestä tuhmaa ja epähienoa, koska se ei ole heidän hallussaan. Eihän ole? Naisen puheen pitää olla hienoa ja hienostunutta, kas, siinä vasta hieno tyttö. Sitten asia on hyvin.

Porvarillisen yhteiskunnan perheenpään malli edusti minulle siis heikkoutta ja naisen pelkoa. Se oli ja on edelleen niin säälittävää, että edes minä en löydä sille sanoja vieläkään. Heikkoa miestä, jonka tarvitsee oman itsensä vuoksi vaientaa nainen, tähtään aina kun saan lippaan ladatuksi. Aina.

Syy, miksi naiset eivät yleisesti ottaen haasta miehiä, on se, että he pelkäävät tulevansa hakatuiksi. Mietipä nainen hetki. Se on isän pelko, fyysisen ylivallan pelko, mikä on iskeytynyt tytön tajuntaan vauvasta asti. Perheenpäätä ei tästä syystä kyseenalaisteta - koska se ei vaan ole tapana, sellaiselle teolle ei ole olemassa raameja ja hyväksyntää. Kun teolle ei ole olemassa yhteiskunnan hyväksyntää, teko on rikollinen konkreettisesti tai moraalisesti. Kuka muka tekisi rikollisia tekoja muuta kuin rikolliset? Eikö? Leikit kilttiä naista, hymyilet, laitat hymiöitä puheeseesi, otat selfieitä, pyrit olemaan esillä ja miellyttävä ja miellyttämään. Sanot pomolle hyvää päivää ja teet juttuja mitä muut sinulta odottavat. Vai mitä? Kaikki nuo ovat asioita, mitä minä en ole tehnyt enää moneen vuoteen, mutta silti minäkin vielä eilen tunnistin itsessäni miehen asettaman sisäisen pakon olla jollakin tasolla miellyttävä yhteiskunnassa kun luin aineistoa Ulrike Meinhofista joka kamppaili saman ongelman parissa. Miten vapautua porvariston mädännäisyydestä ja oman kulttuurinsa ehdollistamasta isän ja perheenpään mallista*?

Tässä elämäni taitekohdassa olen kuitenkin vaadittu kyseenalaistamaan paljon enemmän kuin vain edes sen valtion langettaman 85 päiväsakkoa ja valtionsyyttäjämiehen (ja yhden ämmän) vaateen ehdollisesta vankeusrangaistuksesta naisen epähienosta ja tuhmasta puheesta world wide webissä kaksi vuotta sitten. 

Tämä uusi kokemus on purkanut kaikki aiemmat piilotajuiset esteet eksistentialismini tieltä. Emansipaatio odottaa. Se on jo aika lähellä. 

Olen saanut niin vahvan miehen kokemuksen (muslimimiehestä), että tämä mies ei todellakaan kyseenlaista minua tai estä minua puhumasta - koska hän ei koe minua millään tavalla uhkana. Sulkeiden lisäys ei ole aiheellinen muuta kuin että pyrin sillä provosoimaan heikkoja miehiä. Sanoinhan, että lataan lippaan joka kerta elämäni loppuun asti, koska halveksin heikkoutta miehessä. Oikea mies on vahva. Näin vahva kuin päivitin tähän blogiin muutama päivä sitten: Tiedättekö ämmät, että nämä asiat eivät paina mieheni kulttuurissa vittuakaan, eli minä voin olla vaikka maailman kuningatar, mutta miehelleni olen nainen. En laita sitä vain-etuiitettä tuohon, koska vain nainen ja nainen ovat mieheni kulttuurissa sama asia. 

Tästä muodostuu paradoksi, mitä ei voi ymmärtää tai käsittää muuten kuin kokemuksen kautta. Aluksi kyllä latasin lippaan, mutta mies ei provosoitunut aseesta vaan tarjosi isällisesti jaffaa ja keksejä. Sitten heitin aseen ikkunasta ulos.

Kapinani, mitä olen joutunut puolustuksekseni kantamaan heikkoja, alistavia ja hyökkääviä miehiä vastaan 33 vuoden ajan, on nyt laantunut eksistentiaalisiksi kysymyksiksi elämästä ja kuolemasta. Emansipaation kokemus on kuolema. Kuolemakin vapauttaa jostakin äärimmäisellä tavalla. Täydellinen emansipaation kokemus vapauttaa kuoleman tavoin äärimmäisellä tavalla.  

Siksi kirjoitin tämän blogimerkinnän ja kaksi, kolme, neljä edellistäkin. Kapinani tutkii heikkoutta miehissä ja miesten yhteiskuntainstituutioissa myös opinnäytteeni kautta Ulrike M.:n toiminnasta.





*Tuorein kiinnostavuus Meinhofissa on se sama kuin oman (tällä hetkellä latenttina uinuvan) poliittisen aktivismini ydin: kokemus henkisestä sorrosta (ei siis fyysisestä tai taloudellisesta kuten vasemmistolla perinteisesti; Meinhof ei itse kategorisoinut itseään vasemmalle vaan "kristityksi pasifistiksi") ja abstrakteista "yhteiskunnallisista pakoista", joista pitää vapautua. (Elias 2007.)
RAF:n jäsenet olivat enemmän tai vähemmän yhtä selvää poikkeusta lukuunottamatta (Michael Baumann) sivistysporvariston jäseniä, ja väkivallan käytön legitimaatio oli heille taustansa vuoksi vaikeaa (Lehto 2007).
Näin myös minulle.
Luulen, että nuo "yhteiskunnalliset pakot" kumpuavat "porvarillisen vapautuksen" kaipuusta, mitä natsismin sukupolven jälkeläiset halusivat eliitin, eli vielä elossa olevien natsivallan kannattajien ja myös silloisen1960-luvun järjestelmän vallassaolijoiden, heille myöntävän....
Ulrikekin taisteli koko elämänsä patriarkaattia ja porvariston mädännäisyyttä vastaan, vaikka oli porvari. Sama täällä.
Mutta eräiden tutkijoiden mukaan hän ei kyennyt voittamaan, koska asetti kuitenkin Andreas Baaderin toiminnassa itseään ylemmäksi vain, koska tämä oli mies, koska ei pystynyt repimään itsestään ja toiminnastaan irti oman kulttuurinsa ehdollistamaa isän ja perheenpään mallia. ... (katkelma omista muistiinpanoistani)


Voisiko Ulrike M:n tarinan kertoa sukupuoliseen emansipaatioon pyrkimyksen kautta?