-

-
Art by Alberto Moravia

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Elämäni vitutuspiikki on ehkä tässä

Havahduin katselemaan kirjapinoja pöydälläni, ja ajattelin, että nuo ovat ystäviäni nyt. Jotenkin, ehkä, olen saapunut elämässäni pisteeseen, missä olisin halunnut alunperinkin olla. 

En voi sanoa, että pelkäisin. Minä en tunne pelkoa, olen käytännössä oppinut siitä pois. Mutta jotakin muuta tämä tunne on. Sitä, että elämäni on täysi vastakohta siitä elämästä, mitä vielä vuosi sitten tietämättömänä elin. Se tunne on sitä, että kaikki tuttuus on siitä poissa, ja se tunne on sitä, että äsken tuli hetki, kun huomasin, että kaikki aiemmin elämääni kaksikymmentä vuotta hallinnut materia on sulanut pois viimeisen kuluneen vuoden aikana.

Ja kuitenkin nuo kirjat tuossa pöydänkulmalla, joille pitäisi oikeastaan ostaa oma hylly jo, tuo itseään intohimostani korkeuttaan kasvattava pino - on paras ystäväni juuri nyt. Koska kirjat ovat yleensäkin olleet hyviä ystäviäni aina.

Tämän vuoden aikana olen ollut ehkä vittumaisin kuin koskaan. Tai tietyllä tavalla. En demonstroiden. Näytösvittumaisuuden huipentuma elämässäni oli vuonna 2014 saadessani hallituksen vihapuhetuomion. Lähipiirilleni vittumaisin olin teini-iässä ja silloin, kun jouduin elämään maan alla oululaisen naisten sosiaalidiktatuurin vainotessa tekemisiäni kymmenen vuotta sitten. Tämän vuoden vittumaisuuspiikki lankeaa siitä, että olen viimeinkin oppinut olemaan rehellisesti oma itseni eli sanomaan vittumaisesti peittelemättä silloin, kun poliittinen, provosoivasti esitetty väittämä tunkee arkaan paikkaan. Tai muuten vaan jokin asia ylittää moraalisen käämini polttopisteen. Enkä pelkää vastalauseita silloin. Sanon sitten vielä pahemmin. Enkä pelkää sitä, että joku leimaa minut tyhmäksi tai häiriköksi. Vittuilun taito nousee siitä, että lopultakin kerrotaan oma näkemys huolimatta siitä, että se voi loukata muita tai vallitsevia arvoja tai koko globaalin pallon henkistä horisonttia, tai huolimatta siitä, että vittuilu avaa muille uusia, epätoivottuja tasoja, niitä näkemyksiä, mitkä loukkaavat egokapitalismin paranoiaa, tai huolimatta siitä, että saa vaikean ihmisen tai bimbon naisen tai vaikka kehitysvammaisen maineen. Vittuilun taide on sitä, että puhutaan häikäilemättömästi oma persoona ja asia paperille. Se on vittuilun aikaansaamaa korkeampaa kulttuuria. Länsi ansaitsee sen.

Kieltämättä tuo vitutuspiikki tulee siitäkin, että tänä vuonna viimeinkin tyhjensin elämästäni kaikki sinne kuulumattomat henkilöt. Vittuilemalla tietenkin. Elämäni ei ole koskaan ollut yhtä tyhjää kuin nyt. Hiljaisuus särkee korvaa, joten otan lisää hiljaisuutta. Hiljaisuudessa elämästäni muodostuu mielessäni jatkumoita, joiden perään kasvaa jatkumoita niistä jatkumoista. Hiljaisuus piirtää elämäni käsikirjoituksen uudella tavalla. 

Olen niin tyytyväinen elettyyn elämääni, että voisin hyvin kuolla jo nyt. En ole jättänyt tekemättä mitään, mitä halusin ehkä jo alunperin. Olen herännyt auringonnousuun huoratalon sohvalta, ja puskenut kahdeksantoistatuntisia työpäiviä siellä, ja nukahtanut sinne sohvalle tiedottomana ja onnellisena väsymyksestä herätäkseni muutaman tunnin kuluttua uuteen auringonnousuun ja parikymmentuntiseen työpäivään. Koska eräänlainen sisälläni elävä miellyttävän hämärän tila vaati särkyvää sielua myymään kehoaan jo parikymmentä vuotta sitten, vaikka silloin en haavettani toteuttanut. Koska en uskaltanut. Ehkä en ollut nuoreen ikään mennessä vielä kerennyt vittuilla tarpeeksi erottaakseni itseni typeristä laumaeläimistä eli kanssaihmisistäni, joille on olemassa liian paljon kiellettyjä asioita. Kiellettyjä asioita on pitänyt kokeilla provosoidakseni sitä laumaa. Olen todella ylpeä jo päättyneestä huoran urastani. 

Olen toteuttanut unelmani nuorena, ja kuunnellut Maamme-laulun yleisurheilumaaottelussa ylimmältä palkintokorokkeelta. Tunne oli sellainen, että sen vien hautaan kanssani. Huippu-urheilija elää minussa, koska en koskaan anna periksi. Mutta huippu-urheilijaa minusta ei tullut, koska olen jokapäiväiseen treenaamiseen liian intellektuelli. Pää vaati lipsumaan urheilijan uralta ja vilkuilemaan sivuille seitsemäntoistavuotiaana. 

Ja tietysti olen rakastanut. Tulisesti. Aina. Ilman ehtoja. Ihan joka kerta ne miehet eivät ansainneet minun rakkauttani. Mutta ei se mitään, koska olin nuori ja hölmö. Nyt kun en ole enää nuori enkä hölmö, löysin tulisielun toisestakin ihmisestä. 

Sekin on toinen tarina. Sitä tarinaa kuvaavaa on, että viikko sitten heräsin unestani omaan syvään nyyhkäykseeni, mikä tuli jostakin sielueetterin, kosmoksen, olemassaolon syvistä pohjista asti. Olin juuri unelmoinut Eminemin kaltaisista syvän vihreänsinisistä silmistä niin, että katselin niitä lasioven takaa, kun tämä tervehti tyttöystäväänsä, ja tajusin, että vaalea mies, siniset silmät ja vaaleat hiukset ovat minulle kuolleet, ja kuitenkin olen vaaleiden hiusten ja sinisten silmien lapsi, ja samalla unessani minua katsoi silmiin syvänruskeat silmät ja tummat kulmat. Sielustani purkautui tuskan huuto, kun heräsin. En tiedä, mikä tarkoitus tuolla tuskalla on, viekö se uuteen vai vanhaan. Ulkona kulkiessani eurooppalainen etnisyys on minulle näkymätöntä. Huomaan vain Lähi-idän pojat.


art by Alberto Smith Moravia