-

-
Art by Alberto Moravia

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

mitkä voisivat viedä aseelliseen toimintaan kohdallani

Edellisissä esseissäni tulin lopputulemaan, että Woolfin naisen huoneen käsite on auttamatta vanhentunut 2000-luvun naisten kohdalla. Vertasin naisen huonetta naisen keittöön, missä nainen joutui elämään nyrkin ja hellan välissä ennen Woolfin ja 1900-luvun vapauttavien naisliikkeiden suomaa yhteiskunnallista ja kulttuurista evoluutiota. Päättelin omasta kokemuksestani, että naisen täydellinen vapautuminen miehen käskyvallasta ei tarkoita nykyisten nais- ja miesliikkeiden, tai yhteiskunnassa tapahtuvaa miesten ja naisten välistä, kamppailua vallasta, vaan naisten ehdotonta auktoriteettia miehen yli, mikä perustuu naisen kokemuksen kautta hankittuun seksuaaliseen tietoon ja käskyvaltaan miehen yli, mikä taas on saanut alkusysäyksensä naisen henkilökohtaisesta ymmärryksestä oman hyvinvoinnin takaajana, että nainen ei ole se, joka miellyttää miestä seksuaalisesti, vaan miehen täytyy miellyttää naista. Tällä tavoin päästään naisen fyysisen esineen näkökulmasta laajempaan ihmisen kuvaan, missä alistaminen ei ole enää mahdollista. Ja samalla nainen astuu Woolfin huoneen kynnyksen yli ulos huoneesta.

Mutta kun ajatellaan esimerkiksi tämän esseekokoelman (katso alla tunniste 'esseitä ihmisen kuvasta') innoittajaa, henkilökohtaisen narratiivini purkamista alemman yliopistotutkinnon opinnäytteen pohjatyönä Ulrike Meinhofin toiminnasta, ja Lehto-Bleckertin Meinhofista kirjoittamaa artikkelia "Nainen tarvitsee oman huoneen - mutta miksi se ei riittänyt Ulrike Meinhofille?"* - niin voidaan sittenkin kysyä, mihin johtaa naisen huoneettomuus, toisin sanoen palaan vielä alkuperäiseen kysymykseeni tässä esseesarjassa, että mitä tapahtuu niille naisille, jotka astuvat huoneesta ulos.

Johtaako naisen huoneettomuus väkivallan käyttöön omien moraalisten ja eettisten tarkoitusperien ja päämäärien toteuttamiseksi, kuten Ulrike Meinhofin kohdalla näyttää käyneen?

Mitä ovat ne prosessit, mitkä itseni kohdalla voisivat hyvinkin viedä tavoitteideni läpiajamiseen väkivallan ja terrorismin kautta?

Näiden prosessien erillinen tarkastelu tekee mahdolliseksi omien todellisten poliittisten tavoitteiden havaitsemisen.

Meinhofin kohdalla perinteiset tulkinnat tämän toiminnasta ovat nousseet yhteiskunnan valtavirrasta, ja etenkin Meinhofin ympärillä vaikuttaneiden miesten näkökulmista johdettuina**, mutta jo tämän kirjoittamani esseesarjan kautta voi havaita, että naisen narratiiviin ei päästä yleisestä (eli miehen) näkökulmasta käsin perille. 

Minua kiinnostavat Lehdon*** esittelemät aiemmat, "perinteiset" näkemykset Meinhofin "yksityisen politisoimisen" (personale e politicale) yksipuolisista tulkinnoista, koska olen itse joutunut poliittisen toimintani kohdalla tällaisen kohteeksi muun muassa puhuessani maahamuuttajien tekemästä väkivallasta naisia kohtaan. Jotta olisi vältytty kuulemasta naisen terävää poliittista kritiikkiä asiasta, väkivalta haluttiin keskustelupalstoilla yksityistää kohdallani koskemaan vain minua, vaikka en ole kohdannut väkivaltaa maahanmuuttajien taholta.  

Toisaalta myös Meinhofin aseellista toimintaa on ollut tapana aiemmissa tutkimuksissa tarkastella "epätoivoisena ja irrationaalisena tekona", mitä se ei välttämättä ollenkaan ollut****. Ja tässä kohtaa minua kiinnostavat ne prosessit myös oman pääni sisällä, mitkä voisivat viedä aseelliseen toimintaan kohdallani.



Copyright (muiden kuin viittausten kohdalla) © 2016 Anu Palosaari


Tämä teksti ja siihen kuuluva esseekokoelma on osa erään tieteellisen työn pohjatyötä, joten jos lainaat sitä, tai käytät siinä esiintyvää käsitteistöä, viittaahan minuun (ja siinä esiintyviin muihin lähteisiin, mitkä on merkitty esille). Muutoin syyllistyt tekijänoikeusrikkomukseen.




*Lehto-Bleckert, Katriina, "Nainen tarvitsee oman huoneen - mutta miksi se ei riittänyt UlrikeMeinhofille?".  Historiallinen elämä, 2014, 81-97.

**Lehto, Katriina: Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Ajatus Kirjat, 2007. 

***Sama.

****Sama.