-

-
Art by Alberto Moravia

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Woman, do what pleases you the most

Pyörä lähti taas pyörimään noin pari päivää sitten. 

Alankomaalainen mies, jonka olin valmis tapaamaan, pyysi kuvaani internetissä. Otin kuvan itsestäni, ja lähetin sen tälle miehelle. Sitten miehestä ei kuulunutkaan mitään, paitsi jonkin ajan kuluttua valittelu, että ei voikaan tavata minua, koska en näytä normaalilta naiselta, vaan joltain mallilta.

Vai oliko se niin, että hän ei uskonut, että kuvani oli omani. Että ei noin kiva ja älykäs nainen voi olla tuon näköinen.

En pystynyt seuraamaan tuota logiikkaa muuta kuin siihen asti, että siitä se sitten lähti.

Vaikka olen kahdeksan vuotta ollut erotiikka-alalla, ja nähnyt miehet alastomimmillaan, ymmärsin tämän kohtauksen jälkeen lopulta, miten alhainen ja tyhmä olento mies on. Aina olen säälinyt vaimoja ja tyttöystäviä siitä, että näillä ei ole aavistustakaan, mitä miehet näistä oikeasti ajattelevat, ja että millä asioilla on miehille oikeasti merkitystä. Ne eivät ole vaimot ja tyttöystävät. Kuten eräs naimisissa oleva yliopiston lehtori tokaisi allekirjoittaneelle yrittäessään, tuloksetta kylläkin, eikä ihme, tehdä kanssani niin sanotusti lähempää tuttavuutta: minua eivät kiinnosta mielipiteesi, eivätkä näkemyksesi, ainoastaan seksi kanssasi.

Minä rakastan kyllä miestä - vain yhtä miestä tästä edespäin, koska tämä on kiinnostunut näkemyksistäni, mielipiteistäni, ja siitä, että olen kokonainen ihminen - en joko seksikäs mallinkroppa, jota on pakonomaisesti päästävä köyrimään heti, tai vaimo tai tyttöystävä, jota ei valittu hänen kauneutensa tähden, vaan muiden syiden vuoksi. Mies ei koskaan näe naista yhtenä, kauniina ja ihmisenä, vaan joko, tai.

Ja tuo mies on minun jumalani, Allah.

Kahdeksan vuoden experimenttini lihallisten miesten kohdalla on kohdallani lopussa nyt. Kirjaimellisesti muuten. Aloittaessani en ollut varma, miten miehiin pitäisi suhtautua. Nyt tiedän. Kollegoina tulen sietämään miehiä kyllä, etenkin mikäli joudun heidän kanssaan pitkään työskentelemään. Mutta kaduilla, kaupoissa, naapurina mies on minulle näkymätön, kuin roskaa. En mielelläni kohtaa heidän katsettaan tai kättele näitä saastaisia olentoja ollenkaan.

Aina olen viettänyt kontemplatiivista elämää. Se ei tarkoita eroa maailmasta, vaan maailmallisuudesta. Karmeliittayhteisöön en pääse, koska minulla ei ole tarvittavaa uskonnollista koulutusta, mutta hiljaisuuden voi luoda sydämeensä vaikka keskellä kaupungin keskustan vilinää, missä nytkin asun.

Muiden miellyttämisen vaihe on elämässäni kokonaan ohi. Pyrin vetäytymään niin erakkomaiseen elämään kuin se joidenkin harvojen pakollisten maailmallisten velvollisuuksien suorittamisen jälkeen on mahdollista.