-

-
Art by Alberto Moravia

torstai 28. huhtikuuta 2016

Ainako pitää sortua aseelliseen vastarintaan?

Oman personale e politicalen -toimintani mentaliteetin purkamista erään tieteellisen työn vaatimiin objektiivisiin kehyksiin

Lukiessani Katriina Lehdon väitöskirjan pohjalta kirjoitettua Ulrike Meinhofin henkilöhistoriaa (Lehto, Katriina, Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Ajatus Kirjat, 2007.) osana kandidaatin tutkielmaani kuuluvaa kirjallisuutta, minua on alkanut kiinnostamaan saksalaisen 1960-70-luvun radikalisoituneen uusvasemmiston ajatusmaailma.

Saksalaisen uusvasemmiston "pääteoreetikko" Rudi Dutschke vaati syyskuussa 1967 puheessaan SDS:n1 edustajakokoukselle (koskien liiton "organisaatio-ongelmaa" ja akuutteja toimintavaikeuksia kesäkuun 2. päivän jälkeisen opiskelijoiden joukkomobilisaation vuoksi) alustuksellaan "Kieltäytyminen vaatii sissisotamentaliteettia" "sissisodan taktiikan tuomista suurkaupunkeihin".2 

Ulrike Meinhofin artikkeli vuodelta 1968, "Taistelu metropoleissa", asettaa rinnakkain Yhdysvaltojen sotatoimet Vietnamissa ja toisaalta Vietnamin sodan vastaista oppositiota vastaan käytetyt keinot Länsi-Berliinissä. Yhdysvallat oli uhannut ydinaseen käytöllä osoittaakseen, ettei sissisota kannata, ja Liittotasavallan sisäministeri Neubauer pyrki osoittamaan ulkoparlamentaariselle oppositiolle, ettei Springerin lehtitalon tai Vietnamin sodan vastainen kamppailu tule tuottamaan oppositiolle tulosta.3

Tässä kohtaa Meinhof ottaa esiin väkivallattoman vastarinnan riittämättömyyden, sillä mikäli 

[...]"Berliinin byrokratia ja hallinto ja niiden vanavedessä myös liittotasavaltalaiset vallankäyttäjät" olivat valmiita mieluummin "tuhoamaan demokratian kuin perääntymään omista asemistaan"4 [...], niin

[...] Väkivallattomuus sopii kummallekin, silloin kun se tekee tyhjäksi väkivallan vastustamisen, kun väkivallattomuus tekee niistä, jotka haluaisivat harjoittaa vastarintaa, kyvyttömiä siihen5 [...]

2000-luvun Suomessa olen oman julkisen poliittisen toimintani jälkeen, mikä koostui myös niin sanotusta personale e politicale- toimintatavasta (Lehdon sanoin "yksityisen politisoiminen", kuten Meinhofillakin6) pohtinut poliittisen diskurssini eristyksiin joutumisen vuoksi vuoden 2014 mielipidetuomion jälkeen ja vuonna 2015 aseellista toimintaa vakavasti otettavana vaihtoehtona poliittiseen Suomen vastarintaliikkeeseen liittymiseni kontekstissa. Sittemmin kuitenkin erosin vastarintaliikkeestä sen ja omieni toimintatapojen eroavaisuuksien vuoksi, ja myös siksi, että se ei tarjonnut minulle lopultakaan riittävää älyllistä diskurssia.

Tilanteeni on siis itse asiassa samankaltainen kuin Ulrike Meinhofin vuoden 1969 jälkeen: Meinhofin autoritaarisen yhteiskunnan kritiikki Vapaan yliopiston sisällä johti sen hallituksen edustajien silmätikuksi, toiminnan lainvastaisuuden ja maanpetosepäilyihin7. Kun vielä opposition pää-äänenkannattaja konkret-lehti menetti KPD- tuen joutuen näin kokonaan kaupallistetuksi, kritisoi Meinhof kritiikin henkilöimistä ja sitä, että antiautoritaarisen liikkeen jäsenet eivät enää saaneet lupaa julkaista tekstejään kollektiivisesti8.

Mikäli henkilön henkilökohtaisessa elämäntilanteessa ja fyysisissä olosuhteissa tapahtuneen emansipaation merkitys ja ilmaisu kriminalisoidaan poliittisessa elämässä, niin tällaisessa kohdassa koetaan hyvin suuri henkilökohtainen muutos ja sitä myötä muutos henkilön ajattelussa ja arvomaailmassa. Tämä voi viedä epätavallisiin, yhteiskunnan ulkopuolisiin poliittisiin ratkaisuyrityksiin. 


1. SDS, eli Saksan sosialistinen opiskelijaliitto. Kts. Lehto, Katriina, Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Ajatus Kirjat, 2007, 6.  
2. Lehto, Katriina, Ulrike Meinhof - Lähemmäs totuutta, ei todellisuutta. Ajatus Kirjat, 2007, 161.
3. Sama, 161-162.
4. Sama, 162.
5. Sama, 162; Meinhof,"Der Kampf in den Metropolen" 1968.
6. Sama, 133-137.
7. Sama, 112-117.
8. Sama, 145-146.