-

-
Art by Alberto Moravia

sunnuntai 20. maaliskuuta 2016

Poistetaan marxilaisen luokan käsite

Eilen viimeistään sain kosketuspintaa siihen, mitä olenkaan tekemässä. Poikkitieteellisyys koetaan tiedekuntien sisällä uhkana. Minulle herää kysymys, että mille se on uhka.

Toki ymmärrän tiedealakohtaiset säännöt: induktiiviseen päättelyketjuun eivät oikein mallit ja teoriat sovi. Mutta entä jos tieteentekijästä näyttää siltä, että kyse on myöskin uppiniskaisuudesta ja innovatiivisuuden puutteesta, muutoksen ja vieraiden asioiden pelosta? Entä mikäli professoreiden kapeakatseinen spesifisyys tukkii luovuuden, mitä väistämättä tarvitaan ajattelussa?

Kerron esimerkin perusopintojeni ajalta: luennolla puhuttiin feminismistä. Minun korviini alkoi jostain syystä särähtämään joka kerta, kun luennoiva tutkija ja filosofi lausui naisista kollektiivisena ryhmänä. Kommenttini kesken luennon näytti siis olevan ihan off topic, mutta ei sittenkään, kun muistetaan feminismin nousseen viime vuosisadalla nimenomaan kansalaisyhteiskunnan, työläisasian ja Marxin kyljessä. Kommentissani kyseenalaistin naisten ryhmän olemassaolon kollektiivisena ryhmänä. Juuri edellisellä luennolla oltiin käyty läpi "personale e politicale"-toimintatapaa, mikä tarkoittaa emansipatorista liikettä, jossa yksityisessä piirissä olevat alkavat kommunikoida, ja yksityiseksi luulluista asioista tehdään tätä kautta vähitellen yhteiskunnallinen ongelma. Itse olen juuri personale e politicale-tyyppinen toimija, esimerkiksi lastensuojelun ongelmien tiedostaminen ja niistä puhuminen on pitkälti minun ja muutaman muun toiminnan ansiota kymmenen vuoden takaa, samoin esimerkiksi se, että suomalaiset tajusivat jossain vaiheessa, että rasisti ei ole aina etnisesti kaukaasialainen ihminen, tai se, että olen puhunut naisten kohtaamasta väkivallasta. Tämän vuoksi olen aina vierastanut sitä, että naisista puhutaan yhteiskunnassa, politiikan teossa ja yhteiskuntateorioissakin yhtenä ryhmänä. Se ei juuri anna yksilöllisyydelle, persoonallisille piirteille ja toisistaan poikkeaville henkilöhistorioille ja niiden seurauksille sijaa - mitä toisilla on vähemmän ja toisilla taas enemmän ja kaikilla pakostakin.


Luentosalille puhuessani keksin hyvän tavan esittää asia: otin esille aina niin käyttökelpoisen matemaattisen luokan käsitteen silläkin uhalla, että suurin osa ei ymmärtäisi (haluaisi ymmärtää) sitä edes selitettynä, koska heidän tajuntaansa on jossakin vaiheessa iskostettu matematiikan monimutkaisuus (ja tästä johtuva katkeruus) - mikä ei ole totta.

Russelin paradoksin mukaan luokka on joskus itsensä jäsen ja joskus ei, esimerkiksi 10 kynää yhdessä ei muodosta 1 suurta kynää, ja 10 naista yhdessä ei muodosta 1 suurta naista. Sen sijaan vaikkapa 10 velkaa yhdessä voi tietyllä tavalla (ja nyt joku matemaatikko voisi tyrmätä tämän äkkiä tehdyn esimerkin) muodostaa 1 suuren velan, koska velat on monesti maksuvaiheessa mahdollista laskea yhteen ja maksaa yhtenä velkana pois, ainakin jos mikäli ne velat ovat tarkoitus maksaa yhdelle taholle. Mutta ehkä Russelin paradoksin perusajatus tuli tuosta selville, ja myös se, että luonnontieteellisesti ajatellen naiset eivät todellakaan muodosta yhtä suurta luokkaa, toisin sanoen ryhmää, eli tällainen asian esitys- ja ajattelutapa takaa emansipatorisia liikkeitä mielestäni paremmin kuin se, jossa yksilöt nähdään massan osana. Siis ei yksilöinä edes. Vaikka vapautusliikkeissä on kai tarkoitus nimenomaan vapauttaa yksilöiden toiminta massa-ajattelun ja hallinnan kahleista? Tätä taustaa vasten katsoen voisi kritisoida feminismiä itseään juuri sen puutteesta, mitä se muilta vaatii.

Yhteiskuntaluokan käsite on marxilainen termi. Myös työläiset on tapana nähdä yhtenä luokkana marxilaisessa ajattelussa, ja voi kun tietäisitte, miten marxilaisia me kaikki olemme, kehdosta hautaan. Kun alatte perkaamaan omaa ajatusmaailmaanne, huomaatte, että ensinnäkin yhteiskuntamme on historiallisesti rakennettu Marxin oppien pohjalle, ja että yliopistokoulutuksemme on tähän marxilaiseen yhteiskuntajärjestelmään ja -järjestykseen perustuvaa. Kritisoikaa siinä sitten islamilaista imaamikoulutusta tai islamilaista yhteiskuntajärjestystä, mutta noutakaa malka ensin omasta silmästänne.

Mitä muita luokkia meillä on yhteisessä näkemyksessämme ja politiikan teossa? Miehet? No ei kai - kyllä kai miehet ovat yhä perinteisesti ihmisiä vaan, eli yksilöitä, koska uudet miesasialiikkeet eivät (onneksi) ole saaneet Suomessa ainakaan kummoista jalansijaa. Seksuaalivähemmistöt? Kyllä. Työläis- tai "alatason" miehet? Kyllä. Maahanmuuttajat? Kyllä, kysykää keneltä maahanmuuttajalta vaan, moni kokee, että heitä yksilöinä ei nähdä, vaan aina on se maahanmuuttajaleima otsassa. Yksinhuoltajat, äärioikeistolaiset, rikkaat, koulutetut, köyhät - kaikkia näitä käsitellään jollakin taholla kollektiivisena ryhmänä ymmärtämättä, että ne koostuvat yksilöistä, ja tämä kollektiivisuuden harha vie uusiin ongelmiin. Ihan sama kuin ymmärtäisit sen 10 kynän ryhmän yhtenä isona kynänä ja ehdottaisit poliittiselle työryhmälle toimintatapaa, että kuinka saadaan tämä kynä vastedes kirjoittamaan selvempää tekstiä. Toimintasuunnitelma tehdään sitten sille yhdelle isolle kynälle, mitä ei siis ole olemassakaan, ja ne 10 todellista kynää jäävät ongelmiensa kanssa, kuka enemmän, kuka vähemmän, yksin. Ja sitten kohta saadaan taas sorvata uutta toimintaohjelmaa edellisen ja sen edellisen päälle, kun kumma kyllä, mikään niistä ei toimi. Kuulostaako tutulta ongelmalta politiikan jälkiä seuratessa?

Joka tapauksessa, tämmöistä esitin yhteiskuntatieteellisen tiedekunnan luennolla, ja luennoiva tutkija kommentoi tähän, että koska ei ymmärrä ensinkään matematiikkaa, mistään puhtaamman matematiikan koukeroista puhumattakaan, niin "koko teoria on mielenkiinnoton".

Palataan blogin alkuun: entä jos tieteentekijästä näyttää siltä, että kyse poikkitieteellisen tiedon hahmottamisessa on uppiniskaisuudesta ja innovatiivisuuden halun puutteesta ja muutoksen ja vieraiden asioiden pelosta? Entä jos - ja todennäköisesti näin onkin - koko koulutusjärjestelmämme ja ylin sivistysopetuksemme on järjestetty edellä mainitsemieni marxilaisten ihanteiden mukaan? Että on vain luokkia (todellisuudessa ei siis ole), mitä vastaavat yliopiston sisällä ahtaat tiedealakohtaiset ennakkoluulot ja rajat? Kun riisutte ne marxilaiset lasit, niin huomaatte, että niiden takana on sittenkin maailma todellisuuksineen.  Kun sitten laitatte ne takaisin, ja poistatte taas, ja näin edespäin, alatte hahmottaa marxilaisen todellisuutenne

Entä mikäli professoreiden kapeakatseinen spesifisyys tukkii luovuuden, mitä väistämättä tarvitaan ajattelussa? Miten käy (on jo käynyt) yliopiston ja sitä seuraavan yhteiskunnan, kun uusien ideoiden vastaanottamiskyky tyrehtyy (on tyrehtynyt)? Se kuuluisa klisee, eli Länsimaiden tuho? Kun yhteiskunnan järjestämisessä ja politiikan teossa tukeudutaan yli sata vuotta vanhoihin aaterakennelmiin?