-

-
Art by Alberto Moravia

sunnuntai 6. maaliskuuta 2016

Niemströmin sotaoikeus

Tämä on eräs osa henkilökohtaisen opintopäiväkirjani päivitystä, minkä tuon julki jäljittäessäni sodan logiikkaa ja sodan aiheuttamia ylisukupolvisia tuhoja ja seurauksia historiasta nykypäivään. Moni henkilö, etenkin alimpana esitelty Siimes Kanervio, ovat ehtineet tulla jo kuin hyviksi ystäviksi minulle opinnäytteeni edetessä. Näiden kohtalot sodassa yleisesti jaksavat pitää mielenkiintoa yllä. 

Lauri Laaksonen
Esimerkiksi Lauri Laaksosen tapaus: Laaksonen syntyi työläisperheeseen 15. maaliskuuta 1896 Forssan Tammelassa, ja muutti Värtsilään nähtävästi vuonna 1917. Värtsilä jäi sodan puhjetessa valkoisten puolelle. Sitä, liittyikö Laaksonen valkokaartiin vapaaehtoisesti, asevelvollisuuskutsunnan vai nk. jälkikutsunnan kautta, ei tiedetä. Laaksosen isä Kalle laaksonen sai viimeisen kirjeen Lauri-pojaltaan Värtsilästä 25. tammikuuta 1918. 

Jyväskylässä oli alettu 7. maaliskuuta 1918 koota asevelvollisista I jääkäripioneeripataljoonaa. Pataljoona - tuolloin nimeltään 12. jääkäripioneeripataljoona -  jaettiin 24. maaliskuuta kolmeen komppaniaan. Jääkärijoukot olivat tuolloin olleet koulutuksessa vasta pari, kolme viikkoa ja opetus oli ollut muodollista. 

Lauri Laaksonen otti osaa Kalevankankaan "verisen kiirastorstain" taisteluihin 28. maaliskuuta 1918 XII jääkäripioneeripataljoonan 3. komppaniassa, mahdollisesti lääkintämiehenä. Käsky 2. jääkärirykmentille lähteä vahvistamaan Tampereen piirittäjiä tuli 26. maaliskuuta.

Aamulla 28. maaliskuuta XII pioneeripataljoona marssi Viinikan puolelle ja ryhmittyi rautatien ja maantien väliseen leikkaukseen. 3. komppania oli maantien Messukylä-Tampere-linjan pohjoispuolella. Rykmentti oli ryhmitetty siten, että vasemmalla rautatien pohjoispuolella hyökkäsi IV pataljoona, oikealla etulinjassa XII pataljoona. IV pataljoonan takana seurasi reservissä oleva VI pataljoona. Tampereen valtaus alkoi aamulla klo 9.

Konrad Vestlinin mukaan jääkäriluutnantti Sten Holm ampui VI pataljoonan 1. komppaniasta 2 miestä, koska nämä poistuivat rivistä kesken taistelun.

Illalla XII Jääkäripataljoonan 3. komppania kirjasi päivän tappioita: "2 upseeria (kaikki) haavoittui, samoin 7 aliupseeria ja 25 miestä, 5 kaatunutta, jotka voitiin todeta silloin varmasti ja 32 tiettymättömissä". Kuitenkin useimmat kadonneiksi ilmoitetut selvitettiin (kaatuneita, haavoittuneita tai karanneita). 

Lauri Laaksonen jäi pysyvästi kadoksiin.

XII jääkäripataljoonan 3. komppanian kadoksissa olevien listan lopullinen lukumäärä on Laaksosen lisäksi seitsemän kappaletta, joilla kaikilla on samanlainen ammattitausta: työmiehiä. Kukaan heistä ei kuitenkaan kuulu sotasurmatiedoston mukaan vuonna 1918 kadonneisiin. Huhtikuussa 1918 laadittuun uusittuun listaan on 3. komppaniasta merkitty samat nimet;  kyse ei siis voinut olla kovin "lyhytaikaisesta" rivistä poistumisesta.

Mahdollisia syitä katoamisiin: henkinen väsyminen, ideologiset kysymykset? Laaksonen oli kuitenkin työläistaustasta lähtöisin "valkoisten riveissä", kenties ei edes omasta tahdostaan.

Laaksosen lailla torpparin poika Juho Hämäläinen katosi jäljettömiin 3. komppaniasta. Silti Laaksosta, kuten ei rivikaveriaan Hämäläistäkään, ole merkitty sotasurmatiedoston vuonna 1918 kadonneiden listaan. 

Laaksosen tavarat, vaatteita ja selkäreppu, saapuivat Laaksosen kotiin kesäkuussa 1918 sotilaslähetyksenä, mutta miehestä ei tiedetä sodan jälkeen enää mitään useista tiedusteluista huolimatta, myöskään Laaksosen isän tekemänä. Forssan seurakunnan rippikirjoihin tehdyn merkinnän mukaan Laaksonen kaatui rintamalla maaliskussa 1918, mutta isänsä Kalle Laaksosen perukirjaan 1920 liittyvässä virkatodistuksessa Laurista on merkinnät "luultavasti kuollut kapinassa 1918". 

Viholliskuvan tiivistymisen teoriani ytimeen kuuluu toiminnan territoriaalisen tilan valtausyritykset/valtaaminen, Suomen sisällissodan tapauksessa tämä tarkoittaa tietysti avoimia sotatoimia eli itse sisällissotaa. Mutta esimerkiksi Laaksosen tapauksessa sotatoimien päättyminen ei päättänyt tapahtumia Laaksosen kohdalla, koska vielä vuonna 1920 näemme asiakirjoissa aprikoidun Laaksosen kohtaloa - mikä jäi teille tiettymättömille.

Teoriani kohdalla tämä todistaa sen, että kansalaissotamme kohdalla jako "punaisiin" ja "valkoisiin" ei todellakaan päättynyt itse sodan ajalliseen päättymiseen vuonna 1918. Viholliskuva ja vihan pito jatkoi kasvamistaan vielä sodan jälkeenkin, Laaksosen tapauksessa ties miten pitkälle, ainakin 1920-luvulle isänsä virkatodistuksen mukaan. Tällaiset ja vastaavat tapaukset jatkoivat siis viholliskuvan rakentumista suvuissa, naapurustoissa ja yhteiskunnassa sodan jälkeen. Nämä ovat sodan ylisukupolvisia vaikutuksia.

Ruotsalainen prikaati
Toinen mielenkiintoinen kohtalo sisällissodassamme on ruotsalaisen prikaatin tapaus, minkä erään erillistapauksen tarkastelu paljastaa viholliskuvamalliini asetettuna, miten kaukaa ajallisesti "vihan rakentaminen" joissain tapauksissa voi todella lähteä ennen päätymistä varsinaisiin sotatoimiin.

Vuodesta 1789 Porrassalmen ja Parkuinmäen taisteluiden voitosta Kustaa III:n sodassa vuoteen 1918 on ajallisesti ja tapahtumallisesti pitkä matka, eikä vuoden 1918 kapinaa ole ehkä totuttu tulkitsemaan ajallisesti näin kaukaa tulevista tapahtumista. 

Tuolloin erään Styrbjörn von Stedingkin isoisän isoisä Curt Bogilaus Ludwig Christoffer von Stedingk taisteli Kustaa III:n joukoissa Ruotsi-Suomen puolella Venäjää vastaan. Hänen raskas velvollisuutensa oli myös allekirjoittaa Haminan rauhansopimus vuonna 1809, jolloin Suomesta tuli Venäjän osa. 

Vuonna 1918 Curtin pojanpojan pojanpoika, tuolloin vasta koulupoika, Styrbjörn von Stedingk, koki suvun ansioikkaiden sotilastraditioiden, aatelisen sukutaustansa ja niiden mukanaan tuomien Suomeen yhdistävien siteiden (hänen äitinsä oli suomalaista syntyperää) vuoksi velvollisuudekseen lähteä Suomen sisällissotaan vuonna 1918. Styrbjörn liittyi ruotsalaiseen prikaatiin, minkä tarkoitus oli jälleenyhdistää Suomi Ruotsiin uudelleen. 

Myös ruotsalainen prikaati osallistui verisen kiirastorstain 28. maaliskuuta hyökkäykseen 2. jääkärirykmenttiin kuuluvan 12. pioneeripataljoonan oikealla siivellä. Hyökkäys perustui virheellisiin tietoihin vihollisesta, sen aikana ilmeni puutteellista johtamista, maastoa ei osattu käyttää hyväksi, tykistö kykeni rajoitetusti tukemaan hyökkäystä. Kohdattiin punaisten tiukkaa vastarintaa, mikä johti suuriin tappioihin; komppaniat kadottivat yhteyden toisiinsa ja yksikön päällikköön, sekä ruotsalaisten vasemmalla puolen etenevään jääkärirykmenttiin, minkä seurauksena ruotsalaiset joutuivat myös valkoisten tuleen ja 18 miestä kaatui prikaatista. 

Lopullinen hyökkäys Tampereelle alkoi aamuyöllä 3. huhtikuuta. Hyökkäyssuunnassa erehdyttiin, komppaniat saivat vastaansa punaisten konekivääritulen, joutuivat punaisten ja valkoisten ristituleen, ja aiheutui sekaannusta ja tappioita. von Stedingk haavoittui ja kuoli Tampereen yleisessä sairaalassa 6. huhtikuuta; Mannerheim dekoroi kuitenkin von Stedingkin urhoollisuusmitalilla ennen tämän kuolemaa. Tässä hyökkäyksessä välittömästi kuolleita tai haavoihinsa myöhemmin kuolleita oli 15 miestä. Sankarivainajat kuljetettiin kotimaahansa Tornion kautta Haaparantaan ja sieltä Tukholmaan. 

Väliasemilla oli runsaasti väkeä. Upsalan ylioppilaskunta oli järjestänyt suuren huomionosoituksen, jossa paikalla oli yli 400 ylioppilasta; muistotilaisuus pidettiin Suurkirkossa, missä paikalla oli kuningas Kustaa V, kuningatar ja kruununprinssi. 

Hämeenlinnan punainen poliisipäällikkö
Tämä kohtalo on, voisiko sanoa, tragikoomisuudessaankin, karmaiseva kuvaus sodan hyödyttömyydestä yksilön kannalta, sekä elävä kuvaus varsin persoonallisesta henkilöitymästä, jonka saattoi ennemmin kuvata olevan Ranskan vallankumouksen vapaus-, veljeys- ja tasa-arvoaatetta kannattava pasifisti-liberaali, kuin tuon ajan ahtaisiin poliittisiin vastakkainasettelua vaativiin raameihin sopinut henkilö - ja ehkäpä juuri tämän vuoksi joutui tapahtumien ennaltaarvaamattomassa vyöryssä kenties epäoikeudenmukaisesti väärinymmärretyksikin, mutta joka tapauksessa tapetuksi.

Siimes Kanervio oli alunperin akateemisesti koulutettu kääntäjä ja suomentaja (vuonna 1911 alemman hallintotutkinnon suorittanut ja vuonna 1912 tutkinnot historiassa ja filosofiassa; käänsi mm emigranttisosialisti Alexander Helphandin kirjasen "Kauppapula ja ammattiyhdistykset", jossa vaatimus kahdeksantuntisesta työpäivästä oli keskeisesti esillä) ja vuoden 1914 lokakuussa virkaansa nimitetty Pyhäjärven nimismies, joka oli aiemmin palvellut Uudemaan lääninhallituksessa ja vankeinhoitolaitoksessa. 

Marraskuun alussa 1915 hänet kutsuttiin Tampereelle Venäjän 42. armeijakunnan päämajaan saamaan käskyä Venäjän sotalaitoksen linnoitustöistä. Keväällä 1916 työväen ja sotilaspäällystön kesken syntyi erimielisyyttä palkkauksen ja työpäivän pituuden suhteen. Työmiehet vaativat nimismiehen lupausten noudattamista työajan suhteen. Kanervio puolusteli vallityöväkeä raportissaan, ehdotti inflaation johdosta palkkojen korottamista, ja karkotti kiskontaan syyllistyneitä virkamiehiä. Kuvernööri käski Kanerviota kuitenkin ryhtymään "tarmokkaimpiin toimenpiteisiin" työväestön paikoillaan pitämiseen.

Myöhemmin vuoden 1918 huhtikuun 20. päivän vastaisena yönä Kanervion kohtaloon puuttunut työmies Josef Valdemar Niemström lähti maailmansodan aikana vapaaehtoisena Venäjän armeijaan -  ja Kanervio itse nähtiin adventtisunnuntaina vuonna 1915 ryypiskelevän muonamies Kaarlo Fredrik Österbergin kanssa Ahmoon Hemmilässä, jossa Kanervio oli yllättäen ilmoittanut olevansa nimismies ja ampunut kaikeksi vakuudeksi kattoon. 

Tällaiset insidentit vaikuttivat tapahtumien kulkuun Kanervion tapauksessa - osoitus siitä, miten aikalaisille merkityksettömiltä näyttävät tapahtumat todellisuudessa muovaavat kohtaloita historian päästä nähtynä.*

Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen pidettiin Pyhäjärvellä 25. maaliskuuta 1917 kansalaiskokous venäläisen sotaväen aloitteesta, jossa pääosa osallistujista oli työväenliikkeen kannattajia. Kokouksen aiheina elintarviketilanteen ohella oli järjestysvallan uusiminen. Kokous vaati nimismiehen ja kahden paikallisen poliisin pikaista eroa; heidän tilalleen asetettiin väliaikainen 15-henkinen järjestelytoimikunta, jonka piti ottaa järjestysvalta omiin käsiinsä. 

Kanervion virkahuoneeseen tunkeutui 27. maaliskuuta 1917 venäläinen komppaniapäällikkö kivääreillä aseistetun kolmihenkisen sotilaspartion saattamana. Nämä vaativat Kanerviota luovuttamaan aseet ja Pyhäjärven pitäjän aseluettelon. "Millä valtuudella?", oli Kanervio kysynyt. "Työläisten ja sotilaiden paikallisen komitean nimissä", kuului vastaus. Kanervio ei katsonut vastarintaa arvonsa mukaiseksi.

Kanervio luovuttikin hallussaan olevaa valtion omaisuutta, pistoolin, kaksi omaa kivääriään, kaksi miekkaansa ja aseluettelon, jonka jälkeen paikkakunnan työväenjärjestöt pitivät oman kokouksensa 1. huhtikuuta, jossa nimismies ja poliisit erotettiin toistamiseen, koska he kannattivat "kukistunutta valtaa", eivätkä olleet ottaneet vastaan valituksia elintarvikkeiden rajahintain ylittämisestä.

Mutta vaikka paikallinen järjestysvalta oli otettu työväenjärjestöjen ja sotilaiden käsin, nämä yhä tunnustivat Suomen muun valtionkoneiston laillisuuden. Niinpä kokouksen valitsema järjestyskomitea lähetti 5. huhtikuuta kuvernöörille kirjelmän, jossa pyydettiin Kanervion virallista erottamista, päähuomiona nimismiehen juopottelu ja rauhanhäirintä. 

Lohjan kruununvouti toimitti 3. toukokuuta kuvernöörin vaatiman tutkimuksen, jossa 17 todistajaa todisti nimismiestä vastaan. Todistettiin tapahtuneeksi mm ryypiskely adventtisunnuntaina vuonna 1915 muonamies Kaarlo Fredrik Österbergin kanssa ja ammuskelu Ahmoon Hemmilässä, jossa Kanervio oli yllättäen ilmoittanut olevansa nimismies ja ampunut vakuudeksi kattoon, jolloin muille oli tullut lähtö. Kanervion esimiesten mielestä pahinta ei ollut juopottelu vaan se, että Kanervio juopotteli kenen kanssa tahansa, eli niin sanotusti myös rahvaan kanssa. Kanervio oli myös todistusten mukaan perinyt maitokorttien jakelusta itselleen lunastusmaksua, eikä ollut ottanut elintarvikkeiden rajahintojen ylittämisestä tulleita ilmoituksia vastaan. Eräs työmies kertoi tehneensä ilmoituksen nimismiehelle nähtyään kotikylänsä asemalla, kuinka muuan voinostaja vei voita junaan ja toinen teurastetun vasikan, mikä oli kiellettyä. Juopunut Kanervio oli karjunut tälle, että "kaikista paskoista, tässä tullaan syytöksiä nostamaan ja nimismiehen kansliaan ilmoittamaan".

Kruununvouti piti Kanerviota sopimattomana tehtäväänsä ja Kanervio pyysi eroa tehtävästään. Tämä haki kuitenkin uudelleen nimismieheksi sekä Pälkäneelle että Padasjoelle, mutta pääsi viimein syksyllä 1917 Hattulan vastaavaksi nimismieheksi. 

Lokakuussa 1917 eräs Oiva Virtanen, jonka tiet myöhemmin ristesivät Kanervion kanssa Virtaselle kohtalokkaalla tavalla, sai Hämeenlinnan työväenyhdistykseltä kuuden kuukauden porttikiellon yhdistyksen huvitilaisuuksiin sopimattoman käytöksensä vuoksi. 

Marraskuun suurlakon aikaan Kanervio ilmaantui Hämeenlinnan poliisilaitoksen sihteeriksi, koska kuvernööri K.A. Saarinen katsoi, ettei silloisella sihteerillä Hannes Blåfieldillä ollut edellytyksiä hoitaa virkaansa levottomina aikoina, ja nimitti Kanervion tehtävään.

Tammikuun 1918 puolivälissä Kanervio patisti Hämeenlinnan sos.dem kunnallistoimikuntaa huonosta järjestyksenpidosta ("...ettei julkisiin tilaisuuksiin saa missään tapauksessa laskea alkoholin liikuttamia henkilöitä..."), jossa vaiheessa Hämeenlinnan poliisimestari, oikeistososialisti Heikki Välisalmi korvattiin Kanerviolla. 

Kanerviota kaavailtiin myös punaisen lääninhallinnon lääninvaltuuskunnan johtoon, kun vallankumous tammikuun lopulla 1918 alkoi, mutta tehtävään taivuteltiinkin vastahakoinen piirisihteeri Väinö Kivisalo. Kanervio osallistui kuitenkin oman toimensa ohella lääninvaltuuskunnan työhön. Tämän ensimmäisiin tehtäviin siellä kuului yhdessä lääninvankilan komissaarin A. Kallioisen kanssa kuulustella vankilassa olevat irtolaiset ja vapauttaa ne, ketkä sopivaksi katsoivat. Helmikuun lopulla 1918 lääninvaltuuskuntaan perustettiin erityinen oikeusasian osasto, jota Kanervio sivutoimenaan hoiti.  

Kalvolassa murhattiin 1. maaliskuuta 1918 kaksi syksyllä 1917 suojeluskunnan perustamista yrittänyttä maanviljelijää ja pari päivää myöhemmin vielä kolmas. Kanervio otti lääninvaltuuskunnassa 5. maaliskuuta esille Kalvolassa tapahtuneet murhat ja vaati, että oli ryhdyttävä toimenpiteisiin. Paikallinen yleinen syyttäjä saikin suorittaakseen tutkimukset.

Maaliskuun puolivälissä lääninvaltuuskunnassa oli esillä nähtävästi Kanervion laatima julistus Hämeen läänin järjestyksenvalvojille, missä vaadittiin noudattamaan järjestystä ja lakia vallankumouksen saavutusten oikeuttamiseksi. Julistus hyväksyttiin ja sitä levitettiin Hämeen läänin järjestyksenvalvojille.

Valkoisten vallattua Tampereen huhtikuun 6. päivään mennessä alkoivat punaisten väkivallanteot Etelä-Hämeessä voimakkaasti lisääntyä: yli puolet punaisten Hämeessä tekemistä 441 murhasta ajoittuu huhtikuulle ja näistä taas yli kolme neljäsosaa 14.-27. huhtikuuta väliseen aikaan.

Todellinen valta Hämeenlinnassakin oli luisunut punakaartin tiedusteluosaston johtajaksi tulleelle Oiva Virtaselle, joka aiemmin lokakuussa 1917 oli saanut porttikiellon työväenyhdistyksen huvitilaisuuksiin sopimattoman käytöksensä vuoksi.

Virtasen käskystä vangittiin suuri määrä naisia ja miehiä, joita pidettiin viikkokausia tutkimatta lääninvankilassa ja poliisilaitoksella. Kun Kanervio ja vallankumousoikeuden yleinen syyttäjä J. Niemi halusivat kuulustella syytettyjä, Virtanen esti sen. Muutamat punakaartin rintamapäälliköt lähettivät Hämeenlinnaan rötöksiin syyllistyneitä, mutta Virtanen vapautti heidät, eikä sallinut syyllisten tutkimista. Virtasen käskystä myös surmattiin vapaaksi laskettuja vankeja ja pantiin toimeen murhia Hämeenlinnassa, Kalvolassa, Rengossa, Hattulassa ym. Kanerviolla oli tästä kertomansa mukaan varmat todistukset (murhattu mm. 13. huhtikuuta rautatiekirjuri Henrik Nyholm ja asioitsija Johan Honkanen, 14. huhtikuuta kansakoulunopettajat Kaarlo Suomalainen ja Evert Aatila ja 16. huhtikuuta vapaaherra, tilanomistaja Edvard Robert Standertskjöld Tyrvännöstä).

Kanervion ja Virtasen välit muodostuivat yhä kireämmiksi. Virtanen oli uhannut vangita Kanervion, jos tämä ei tottele hänen käskyjään. Kanervio esitti Virtasta vastaan kirjallisen syytteen punakaartin esikunnalle, mutta siitä ei ollut apua. Kanervio ja Niemi vapauttivat tiistai-iltana 16. huhtikuuta useita vangittuina olleita naisia ja määräsivät Virtasen pidätettäväksi. Yhteensä viisitoista miliisiä marssi illalla 16. huhtikuuta kaupunginhotellin yläkertaan, jossa pidätys tapahtui. Tiedustelupäällikkö laitettiin käsirautoihn ja vietiin ortodoksisen kirkon seinustalle, jossa hänet teloitettiin. 

Kanervio ilmoitti sitten punakaartin esikuntaan toimeenpannusta teloituksesta ja perusteli teloitusta sillä, että Virtanen oli murhauttanut syyttömiä ihmisiä ja lisää murhia oli pelättävissä.

Punakaartin esikunnasta tuli seuraavaksi suuri joukko aseistettuja kaartilaisia poliisikamarille, jossa nämä ammuskelivat ympäriinsä ja vangitsivat miliisit ja Kanervion. Kanervio joutui myös kidutuksen kohteeksi. 

Huhtikuun 20. päivän vastaisena yönä Hämeenlinnaan kokoontui Toijalan rintamasotaoikeus, eli ns. “Niemströmin sotaoikeus”, joka tuomitsi Kanervion ammuttavaksi. Tuomio toimeenpantiin välittömästi.

Toijalan rintamasotaoikeuden puheenjohtaja oli Josef Valdemar Niemström, sama mies, jonka aiemmin mainitsin lähteneen vapaaehtoisena Venäjän armeijaan ja tulevan vaikuttamaan Kanervion kohtaloon. 

Niemström oli alunperin hyvinkääläinen työmies, joka oli sodassa vaikeasti haavoittunut. Pitkään kestänyt toipuminen ja työttömyys olivat vaikuttaneet mieheen radikalisoivasti. Tämän on kerrottu myös keväällä 1918 sairastaneen vaikea-asteista tuberkuloosia.

Niemströmin sotaoikeus pakeni Hämeenlinnasta ennen saksalaisten tuloa Lammin suuntaan ja vei ryöstösaalinaan Suomen Pankin kassan.

Hämeenlinnan punaisten esikunta antoi puhelimella Lammin ja Tuuloksen punakarteille määräyksen karkulaisten pidättämisestä. Todennäköisesti Niemström teloitettiin punaisten toimesta Lammin-Tuuloksen rajamailla tai ammuttiin saksalaisten tai valkoisten joukkojen toimesta. Nimimerkki K.M. (Kalle Myllymäki) esitti vuonna 1928 väitteen, jonka mukaan Niemström olisi ollut saksalaisten tai valkoisten joukkojen palveluksessa ja siirtynyt sodan jälkeen Saksaan. Valdemar Niemström julistettiin virallisesti kuolleeksi vuonna 1959. Oikeudenkäynnissä esitettiin otaksuma, että hän olisi kuollut Liettuassa kesäkuussa 1918. 

Siimes Kanervion kohdalla olen omassa tutkimuksessani luetteloinut marraskuun 1915 alussa tapahtuneen Kanervion käskemisen venäläisten vallitöitä valvomaan (Venäjän vallankumoukset ja ensimmäinen maailmansota) kuuluvaksi viholliskuvamallini muodostumisen semiperiferiaan eli kohtaan, jossa toiminta organisoitiin tai mobilisoitiin tapahtumien kautta. Viime aikoina tutkimuksessa onkin tuotu esille Suomen sisällissodan tulkintaa yleiseurooppalaisesta näkökulmasta ja liitetty sisällissodan syttyminen ensimmäisen maailmansodan kontekstiin ja muihin samanaikaisiin kapinoihin Euroopassa.  

Niemströmin kuolleeksi julistaminen vasta vuonna 1959 jatkaa mallini mukaisesti viholliskuvan jatkumista vielä 1960-luvulle, (samoin kuin Laaksosen tapauksessa yllä näimme viholliskuvan liukuvan 1920-luvulle). Eipä ihme, että sotaoikeuksista on kirjoitettu ja niitä on tutkittu ja tutkitaan paljon: niiden teot ja päätökset elävät kansan kerroksissa vuosikymmeniä.

Siimes Kanervio edusti kotitaustansa puolesta enemmän "valkoista" kansanosaa (isä Erkki Silen oli kansakoulunopettaja) kuin "punaista", mutta lukeneisuudestaan ja taustastaan huolimatta puolusti työväkeä ja näiden oikeutta kahdeksantuntiseen työpäivään ("...Tämäkin työläisaines, vaikka on ehkä huonointa väestöstämme, on arka vapaudestaan...", Kanervio raportissaan vallityöväestä keväällä 1916 venäläiselle sotilaspäällystölle), ja toimi myöhemmin punaisten sodanaikaisessa hallinnossa. Silti punainen rintamasotaoikeus teloitti tämän ennen kuin tämä punainen rintamasotaoikeus, punainen terrori, tuli itse teloitetuksi punaisten esikunnan puolelta, tiettävästi. 

Tämä on juurikin yksi sisällissotamme hurja, absurdi ja tunteita herättävä puoli, mikä saa minut tutkimaan viholliskuvaa ja sen rakentumista, ynnä ideologian vaikutusta sotiin, hallintoihin, kansoihin, yhteiskuntiin, yhteisöihin ja yksilöihin - siis koko maailmansysteemiin.




*Samoin, kääntäen, nykyään paljon puhuttu "vihapuhe"-ilmiö voi olla täysin irrallinen ilmiö minkään viholliskuvan rakentumisesta. Yllättävintä tässä havainnossani on, että vasta vihapuheesta tuomitseminen, eli valtion puuttuminen puheisiin, siirtää vihapuheen vaaralliseksi viholliskuvan eli vihanpidon rakennuspalikaksi.




Lähteinä tässä päivityksessä käytetty:

Myllyniemi, Seppo, Sodan monet kasvot. Sisällissota Hämeessä 1918. SKS, 2007.


Oman vaatimattoman opinnäytetyöni yksi vaihe vielä monista eteen tulevista vaiheista.