-

-
Art by Alberto Moravia

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Hankala subjekti

Historiantutkimuksessa on viime aikoina tunteiden tutkimus noussut esiin, muun muassa Tieto-Finlandia voittajan Murtuneet mielet- teoksen kautta, mikä tutkii viime sotien vaikutuksia miesten mielenterveyteen ja on osa sodan tunnehistorian kartoittamista. Meillä oli kunnia pari kuukautta sitten pienellä opintoryhmällämme kuulla Murtuneiden mielten tekijän, oman yliopistomme tutkijan Ville Kivimäen luentoa tunteiden historiasta ja tunteiden tutkimuksen osasta historiantutkimuksessa.

Niinpä itselleni olikin yllätys, että millaisen vastaanoton vihan tunteen tutkiminen opintoryhmässäni sai, kun esittelin omaa tutkimustani. Ehkä haavoittuvuuden ja trauman tutkiminen on jotenkin turvallisempi vaihtoehto kuin vihan tutkiminen? En ole ihan varma enää, mutta ymmärsin opintopiirini näkemyksenä, että tutkimukseni  -  mikä koettaa hahmottaa vihan syntymistä ja muotoutumista yhteiskunnassa - olisi historiantutkimuksen kannalta hyödytön. Mutta miksi sitten vihalla on oma historiansa suorastaan, ja miksi historia on vihaa täynnä? Eikö juuri viha ole motivoinut vallankumouksia, sotia, konflikteja, etnisiä puhdistuksia ja ties mitä historian murroskohtia? Entä eikö "vihapuhe-aikakauden" tehtävä olisi alkaa viimein hahmottamaan, mitkä ovat vihan syntyjuuret, millä tavalla se mobilisoituu yhteiskunnassa ja miten sitä voidaan(ko) liennyttää, jotta tulevat sodat, kansamurhat ja muut vihan ilmaukset voidaan välttää? Vastaukseksi ei riitä, että no kun äärioikeisto. 

Ehkä vihan tunteen kohtaamisen kavahtaminen liittyy erityisesti suomalaiseen yhteiskuntaamme. Meillä on perinteisesti ajateltu, että vaikeat asiat pitää lakaista maton alle, että liian kovaa ei saa puhua, ja hys hys, ja että oma sanominen pitää suhteuttaa muiden sanomisiin. Poliittinen ja yhteiskunnallinen puhe on muodostunut näin ollen yhteiseksi hyminäksi, mistä ei erotu uutta. Ei ole ihme, että entinen pääministerimme hehkuttaa (melkein liian kovaan ääneen) konsensuksen puolesta. Suomettumisen historia ei ole myöskään älytöntä ja vailla mitään logiikkaa eikä vihapuheenkaan kriminalisointi ole outoa yhteiskunnassa, missä viha ja aggressio ovat perinteisesti painettu näkymättömiin ja siivottu penkin alle. Näiden(kin) asioiden vuoksi vihan roolin tutkiminen historiassa olisi aiheellista. Viholliskuvatutkimuksessa tutkimuksellinen huomio on ennen kylmän sodan päättymistä ollut lähinnä yksittäisissä tapauksissa eikä käsitteellisissä määrittelyissä. 

Mistä tulikin mieleeni tasan vuoden takainen kohtaaminen erään yliopistoni tutkija-filosofi-luennoitsijan-professorin kanssa. Kerron siitä alempana oikeassa kontekstissaan.

Keskustelun edetessä opintoryhmässäni huomasin, kuinka ymmärrettävästi viholliskuva on historiantieteen opiskelijoille vieras käsite ja viholliskuvatutkimus on tuntematonta, koska ne kuuluvat kansainvälisen politiikan tieteenalan tutkimusperinteeseen - ja induktiivista päättelyketjua noudattava historiantutkimus on politiikan tutkimuksen deduktiivisesta päättelystä yhtä kaukana kuin perinteisesti on sanottu yön olevan päivästä. Tästä tulee se poikkitieteellisyyden hankaluus ja kirous kohdallani. Hetken jo luulin luopuvani koko tutkimuksestani - vaikka olen teoretisoinnissani tullut samoihin lopputuloksiin kuin kansainvälisen politiikan (eläkkeellä oleva) professorimme Vilho Harle käsitteellistäessään viholliskuvatutkimusta - mitä olen tahkonnut kohta vuoden perusopinnot poisluettuna, ja jatkavani ensi vuonna kesken jääneitä matematiikan opintoja tämän sisäisen "opinalaskismani" vuoksi. Ajattelin, aivan oikein, että en ala kahden tieteen alan välisen oven ovimatoksi kummankin tieteen edustajien kävellessä mennen tullen yli. 

Vihatutkimuksen tarpeellisuuden ymmärtämisessä tunteen tasolla haastavaa voi olla myös oman sisäisen vihan realistinen kohtaaminen, ja sen ymmärtäminen, että todellisessa maailmassa tapahtumat voivat useinkin päätyä konfliktiin ilman konfliktista ulospääsyä. Huomasin juuri näiden asioiden olevan humanistisen tieteenalan ihmisille vaikeahkoa, jos oikein tulkitsin. Sen sijaan kansainvälisen politiikan tieteilijöille viholliskuvan ja vihan hedelmien jälkien seuraaminen on jokapäiväistä, syntyihän koko tieteenala aikoinaan juuri siitä ajatuksesta, että sodat täytyy voida estää, ja perustuu vieläkin osaksi sodan syiden ja rauhan edellytysten analyysiin.

Joka tapauksessa tein sitten perusteellista ajatusprosessia, itsereflektointia ja tietoisuusdiskurssia itseni kanssa kahden päivän ajan, ja ymmärsin, että tieteenteossa minulle tärkeintä on oma tiedeyhteisö. Ilman sitä oma työ jää näkymättömäksi. Jotenkinhan se oma tutkimus olisi sovitettava aikaisempaan tutkimukseenkin, että siitä jotakin hyötyä yhteiskuntaan päin olisi. Tiedettä ei voi tehdä yksin, eristettynä muista. 

Sitten ymmärsin, että se vain on niin, että tapani tehdä tutkimusta ei poikkea muusta persoonani tekemästä vaikutuksesta niissä yhteisöissä, missä vaikutan. Muistin myös, että tästähän meille juuri Johtamiskorkean peruskursseilla viime vuonna puhuttiin - että johtaminen on direzionen näyttämistä, ja että direzione löytyy jokaisen oman tietoisuusprosessin tuloksena ja sen esiintuomisena. Jotkut ovat vaikutuspiirissäni tyrmistyneitä, toiset pidättyväisiä, tuskin ketään se jättää täysin kylmäksi, ja muutamat ovat vihaisia - ja harvat saavat langan päästä kiinni heti. Niin kävi nytkin, ja niiden harvojen ansiosta istuuduin tänään kiltisti uudelleen tutkimukseni ääreen. 

Ne harvat myös kertoivat minulle, että kuulepas palosaari, tieteenteonkin olisi syytä taipua tuoreiden näkemysten edessä, ja että siksi me tarvitsemme juuri sinunkaltaisiasi.

Kiitos "harvoille".

Mutta se tutkija-filosofi, josta aiemmin mainitsin, Vietimme viime keväänä monta tuntia istuen yliopiston kahvilassa ja keskustellen tieteen teon instituutiosta. Luonnollisesti meidän täytyi puhua melkein kuiskaten, jotta kukaan ei kuule mitä puhumme, koska keskustelumme oli tulenarkaa suorastaan, ja poliittista, ehkä jopa sitä "uutta polittista", mitä hän niin kovasti yliopistolle on kaivannut. Tutkija-filosofi kertoi minulle, että yliopistolle tarvitaan kuulemma kriittista uutta tutkijaverta, ettei managerismi vie yliopistolaitosta tuotannon suuntaan.

Tällä hän tarkoitti yliopiston liikelaitoistamista, mikä on jo tapahtunut tietysti, mutta myös tutkimusta. Tiede on yhteiskunnallisten suhteiden jännitteiden tulosta, yhteiskunnallisten suhteiden tuotetta. Tutkimuksen tilasta voi päätellä paljon, kuka hallitsee yhteiskuntaa ja miten. Tutkimus jäsentyy globaalien voimasuhteiden kautta. 

Muistan tuossa tilanteessa antaneeni filosofille "palosaari-varoituksen", ja sanoin, että yliopisto ei tule olemaan sama, kun pääsen kunnolla vaikuttamaan siellä. En ollut ihan tosissani tuolloin, tai ehkä olinkin, mutta joka tapauksessa tänään havahduin muistamaan tuota melkein päivälleen vuoden takaista keskusteluamme, ja tajusin, että käytäntö asioissa ei ole koskaan sama, eikä ennalta nähtävissä - eikä yhtä helppo. 

Tajusin, että olen juuri nyt praktikumtutkimuksestani lähtien toteuttamassa tuota viime vuoden "taistelulinjojen vetoa", mitä kahvilassa sivistyneesti suunnittelimme. Ymmärsin, että minun on härkäpäisesti, ehkä vähän röyhkeästikin (no tuo oli inhottavasti sanottu), ja itsekkäästi runnottava tutkimusaiheeni läpi. Siis oltava enemmän oma itseni. Tiedän, että minulla on näkymättömiä tukijoita. Liittolaiset voivat paljastua yllättävistäkin paikoista myös tulevaisuudessa. Kaikki eivät halua "ostettuja" tutkimuksia, vaan yhä palvella tieteen perimmäistä tarkoitusta, eli tuoda ihmisille politisoimatonta, neutraalia ja puolueetonta tietoa. Ja jotkut harvat haluavat jopa yhteiskunnan suhteiden läpivalaisua - niiden yhteiskunnallisten suhteiden, mitkä vaikuttavat tieteen tekoon ja tutkimusten laatuun.

Itsekästä härkäpäisyys ei silti välttämättä ole, vaikka ensin ajatellen voi siltä näyttää: vielä pari päivää sitten ajattelin, että on epäitsekästä ja siis oikein luopua työstä, mikä ei aluksi saa kannatusta omassa ahtaassa yhteisössä. Sitten muistin vuoden takaiset tapahtumat, ja sain myös kannustusta omasta nykyisestä yhteisöstäni, ja ymmärsin, että on nimenomaan itsekästä tuhota kuukausien työ muutaman henkilön näkemyksen tähden ja pimittää tulevaa tietoa ihmisiltä. Olen nimittäin jo ajat sitten päättänyt, että tiedon jakaminen ihmisille on minun kutsumukseni tieteen harjoittamisessa - eikä yhteiskunnan valtasuhteiden ja jännitteiden tuottaman disinformaation. 

Poliittinen vihapuhetuomioni talvella 2014 sai minut hiljentämään itseni poliittisesti. Melkein sama itsesensuuri tapahtui minulle jo yliopistonkin sisällä äsken samalla kaavalla ja vanhasta tottumuksesta, mutta muutama edellä kertomani sattuma pelasti teidät sensuurilta. Siis nimenomaan teidät. 

Politiikasta en pääse koskaan, vaan se kulkee näköjään persoonassani mukanani minne menenkin ja levittää suorastaan vallankumouksen utua ympärilleen yllä mainitsemastani poliittisesta pakkohiljentämisestä huolimatta - ja ehkäpä juuri sen vuoksi.

Transformaatio politiikan rääväsuusta tieteen kapinalliseksi ja hankalaksi subjektiksi on ehkäpä tapahtumassa (tapahtunut) kohdallani. Hyväksyn sen täysin, vaikka sattuukin suoraan sydämeen. Että taas...