-

-
Art by Alberto Moravia

tiistai 2. helmikuuta 2016

Suojeluskuntalaisia ja katupartiolaisia

Kuten jotkut tietävät, olen luomassa mallia viholliskuvista. Tämä pieni tutkimusosa liittyy isompaan kokonaisuuteen, ideologian liikkeen tutkimiseen, mistä tulee kandidaatin tutkielmani aihe ja sisältö. Viholliskuva-analyysissani on kolme tasoa, mitkä sijoittuvat historian ajallisiin prosesseihin, tapahtumiin ja olosuhteisiin.

Tutkimalla Suomen sisällissodan 12 erillistapausta pyrin löytämään mahdollisia yhtymäkohtia viholliskuvan liikkeelle sen periferiasta sen ytimeen, siis toisin sanoen (yleisiä?) yhtymäkohtia viholliskuvien synnyssä, eteenpäinviemisessä ja kasvattamisessa erillistapausten välillä.

"Ylätason" tutkimuskokonaisuudessa ideologian liikkeestä, missä käytin lähteenä muun muassa vuosien 1870-1933 saksalaisen antisemitismin tutkimusta, löysin yleisen mallin, jolla pystyin hahmottamaan ne peruspiirteet, mitä ideologia tarvitsee "kasvaakseen" "ääri-ilmiöstä", "yhden asian liikkeestä", "protestiliikkeestä" (esim. juuri saksalainen antisemitismi 1870-90-luvuilla) tai muusta ulkoparlamentaarisesta liikehdinnästä ideologian ytimeen eli "massaideologiaksi", valtioideologiaksi - tai jopa valtioiden rajat ylittäväksi ideologiaksi, kuten esimerkiksi liberaalin demokratian ideologia on tehnyt.

Tutkimuksessani oli muuten "hauska" huomautus: teoriani mukaan natsiantisemitismi ei olisi kyennyt enää vuoden 1945 jälkeen leviämään Saksan rajojen ulkopuolelle demokratian kaltaiseksi valtioden rajat ylittäväksi ideologiaksi, vaikka Saksa olisi voittanut toisen maailmansodan. Selitys: natsiantisemitismi on tämän teorian mukaan päässyt ideologiansa ytimeen vuoteen 1945 tultaessa, mutta liberaalin demokratian ideologia on tällä hetkellä vasta ideologiansa semiperiferiavaiheessa, joten se kykenee vielä levittäytymään uusille alueille. Francis Fykuyama pohti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen sitä, onko liberaalin demokratian ideologia ihmiskunnan viimeinen ideologia - eli toisin sanoen minun teoriani valossa sitä, pääseekö se koskaan ideologiansa ytimeen. Se jää nähtäväksi.

Tämän taustoituksen valossa on ymmärrettävää, että olen kiinnostunut kirjoittamaan myös tässä poliittisessa blogissani ideologioista ja ilmiöistä niiden ympärilllä meidän nykyajassamme. Viimeksi kirjoitin leijonasydämistä, mikä herätti muutaman pointin lukijoissaan: minulle kerrottiin, että Ei rasismia minun nimissäni-ryhmä ei missään nimessä halua estää omankädenoikeutta väkivaltatilanteessa, eli toisin sanoen estää väkivallalta puolustautumista. Blogissani valotin siis sanalliseen viestintään reagointia väkivaltaa eli trauman kohdanneen näkökulmasta, mikä ei trauman välittömässä yhteydessä (mikä voi siis kestää jopa vuosiakin) ole välttämättä mitenkään kovin koherenttia.

Toinen pointti Leijonasydän-kirjoituksessani koski katupartioita.

Historioitsija ja tutkija Marko Tikka on verrannut näitä nykyajan katupartioita 1900-luvun alun punakaarteihin - ihan yksinkertaisesti siitä syystä, että ne ovat, kuten punakaartitkin olivat, laillisen hallitus- ja järjestysvallan ulkopuolella olevia kansalaisista kerättyjä ryhmittymiä. Sen sijaan blogeissa ja muissa mediankin pohdinnoissa esiintyvä vertaus nykyajan katupartioista ja Suomen sisällissodan aikaisista suojeluskunnista on yksinkertaisesti väärä siitä syystä, että vuonna 1918 Suomi oli vastasyntynyt valtio, jossa poliisin ja suojeluskuntien laillisuusasteen ero oli häviävän pieni, joskus jopa joillain alueilla ja joissain tilanteissa sitä ei näyttänyt olevan, tai sitten oli niin, että paikallinen suojeluskunta oli laillisuudessa ja arvovallassa vähintäänkin omankädenmitalla (johtui esimerkiksi henkilökemioista) poliisia "laillisempi" tilanteessa, missä laillisuus oli järkkynyt, eikä kukaan välttämättä tiennyt, mikä on laillinen järjestysvallan pitäjä alueella - edes poliisi tai suojeluskunta itse. Suojeluskunnilla on suotta huono maine, mikä osin johtunee (erään opiskelijatoverini sanoin) Väinö Linnan romaaneissa esiintyvästä politisoituneesta ja omista syistään katkeroituneesta, vääristyneestä näkökulmasta suojeluskuntiin, mikä on peittänyt historian todellisuuden alleen. Voisihan sitä leikitellä vaihtoehtohistorialla nuoren valtion kehityskaarta tarkastellessaan, että Suomen valtion poliisi olisi kehittynyt suojeluskunnan nimissä, tai toisin päin ilmaistuna, että suojeluskunnista olisi muotoutunut järjestysvallan sisällissodan jälkeen ottava poliisi.

Nyt kuitenkin katupartiot näyttävät herättävän pelkoa. Pelätään, että ne ottavat omankädenoikeutta, niin kuin tuossa Ei rasismia minun nimissäni-ryhmänkin otsikko kertoo. Tai että ovatko ne vain maahanmuuttajilta näyttävien lynkkayspartioita. Entä onko suomalainen raiskaaja maahanmuuttajaraiskaajan kanssa "samalla lähtöviivalla" näiden partioiden mentaliteetissa?
   
Oman tutkimukseni valossa viholliskuvien syntymisestä näyttää siltä, että Suomessa on menossa viholliskuvien periferian prosessit  -  huhujen ja pelkojen levittäminen toiseudesta, olkoon se toinen sitten persu, katupartiolainen, maahanmuuttaja, muslimi, kokoomuslainen tai vasemmistolainen, tai kuka vaan johonkin luokkaan (ehkäpä toisen henkilön mielessä) laitettu henkilö. 

Syksyllä vuonna 1917 Mustialan koulun ja Toijalan-Iittalan surmanjunan tapauksessa ajallisen prosessin ja tapahtumien kautta tiivistyvä viholliskuva (pienen tutkielmani otsake) ja sen periferia tarkoitti Mustialan suojeluskunnan perustamista ja tästä perustamisesta liikkeelle lähteneitä huhuja ja pelkoja Forssan työväestön keskuudessa. Tapahtumien semiperiferiassa oltiinkin jo kapinan puhkeamisessa, punakaartin suorittamassa väkivaltaisessa ase-etsinnässä Mustialan koululla ja 11 Mustialan oppilaan surmatuksi joutumisessa näiden paetessa rintamalinjan yli vuoden 1918 tanmikuun lopussa ja helmikuun alussa. 

Viholliskuvatutkimus sisällissotien yhteydessä on hyvin tärkeää, koska sisällissodan “jälkipyykissä” ja historiankirjoituksessa ehkä painavinta ei olekaan itse sota tai teot sodassa, vaan syyllisyydentunne, jota osapuolet joutuvat kantamaan sodan jälkeen, ja mikä kertautuu jokaisen kostotoimen mukana sukupolvien taakse tulevaisuuteen. Juuri tästä on kyse Suomenkin sisällissodan pitkässä varjossa. Kostonkierrettä näyttäisi olevan paras välttää mentaalisessakin mielessä.

Entä mitä eroa on kostamisella ja rajulla kostamisella osapuolten välillä sodassa tai sodan jälkeen? Tässä voi tarkastella luokkasodaksikin joskus nimitetyn sisällissotamme luonnetta. Viholliskuvien luomisella, eteenpäinviemisellä ja kasvattamisella on etenkin sisällissodassa suuri merkitys, jossa voidaan olettaa osapuolten koostuvan samasta kansallisuudesta tai jopa etnisestä ryhmästä - niin kuin Suomessa vuonna 1918. Tällöin voimakkaalla viholliskuvalla on erikoisen suuri merkitys, mikä selittää osaltaan sen, että ennen sotaa sopuisasti keskenään toimeen tulleet, eri sosiaaliluokkaan kuuluneet naapurukset saattoivat alkaa yhtäkkia raa’asti tappamaan toisiaan.

Nyt näyttäisi siltä, että olemme jo tuossa mainitussa viholliskuvan luomisen periferia-vaiheessa menossa. Nykyajan punakaartilaisten eli katupartiolaisten kannattaa olla tarkkoja, ettei ylilyönteihin sorruta. Kaikkein parasta olisi, mikäli hallitusvalta saisi nopeasti järjestyksen valvonnan asioiden hoidon etupiiriin, ettei kansalaisista kootuille ryhmille olisi minkään ryhmän mielestä tarvetta. Samalla meidän kaikkien pitäisi avata meitä ympäröivät mentaaliset, ehkäpä viime sisällissodasta laskeutuneet, kostonkierteistä rakentuneet suojamuurit, mitkä yhä neuvovat suomalaisia jakamaan luokkasodan luonteen mukaisesti "meitä heihin". Tärkeää olisi kohdata lähimmäinen maijana tai mattina, ei "kokoomuskusipäänä, muslimipaskana, suvakkinatsiämmänä, natsina tai rasistina" (anteeksi havainnollistettu, eri keskustelupalstoilta kopioidut nimikkeet) jne. 

Viholliskuvan ydin on muuten tuossa Mustialan tapauksessa se vihan aiheuttama kollektiivinen mielivalta, mikä ilmeni Toijalan surmanjunassa, jossa 11 Mustialan koulun alunperin teloituskäskyn alle joutunutta "valkoiseen" luokkaan punakaartin mentaliteetissa laitettua oppilasta selvisi hengissä, koska punakaarti ei teloittanutkaan heitä. Syy: näiltä hengissä selvinneiltä löytyi yllättäen taskustaan työväenyhdistyksen jäsenkirjat tai muuta työväkeen viittaavaa asiakirjastoa. 

Sen sijaan 22 muuta samassa junassa ollutta, punakaartin teloituskäskyn alle joutunutta Mustialan oppilastoveria teloitettiin raa'asti, koska he eivät kyenneet osoittamaan olevansa poliittisesti "syyttömiä". 

Vihan ytimessä mielivallalta voi siis säästyä omien taskujensa sattumanvaraisella sisällöllä  -  ettei tarvitsisi alkaa joka aamu kotoaan lähtiessä miettimään taskujensa sisältöä, kannattaa nyt huolehtia, jokaisen omalla panoksellaan, ettemme päädy vihan kollektiiviseen mielivaltaan aiempien, perifeeristen ja semiperifeeristen tapahtumien kautta. Sinä voit vaikuttaa siihen, mitä yhteiskunnassa tapahtuu oman toimintasi kautta. Yhteiskunta ei päädy kaaokseen yhtäkkiä, jonkun muun syyn tai tekojen vuoksi  -  "mutta kun nuo persut, rasistit, maahanmuuttajat, suvakit"  -  vaan me kaikki olemme kollektiivisesti vastuussa tapahtumista.