-

-
Art by Alberto Moravia

sunnuntai 28. helmikuuta 2016

Eksistentiaalikon* migreeni

Otsikko pitäisi kirjoittaa "eksistentialistin* päänsärky", mutta koska eksistentialismini on osa perimää minulle kuten silmien väri on osa perimää joillekuille muille, kirjoitan eksistentiaalikko, kuten epilektikko tai diabeetikko - tosin ihan näin ikäviä muotoja eksistentialismi ei ole minulle aiheuttanut. 

Eksistentiaalikon ahdistavassa päänsäryssä on kyse koko olemassaolon lävistävästä epä-älyllisyyden hajottavasta tunteesta itsen ulkopuolella. Tarpeeksi syvälle käyvän älyllisyyden tarve on eksistentiaalikolle sama kuin ravinto tai happi muille.

Ensimmäisen kerran luin Sartren Inhon noin puoli vuotta sitten. Silloin tunnustin koulussa ahmineeni sen yhdessä yössä. Eräs kanssaopiskelija kysyi luokan edessä, että olenko eksistentialisti. Siitä se lähti.

Vastaus kuuluu, että olen varmaan - mutta inhoan olla eksistentialisti. No niin. 

Nuorempana olin niin tuskastunut, että mikään ei riittänyt. Kokemuksia piti olla paljon, etten tylsistynyt, pysähtynyt peilaamaan olemassaoloani ja kaiken olemassaoloa suhteessa muuhun olemassaolevaan ja alkanut inhoamaan, koska tuossa vertailussa kaikki tiet johtivat epä-älylliseen helvettiin eli siis hapettomaan tilaan (migreeniin). Oli siis ehdottomasti paljon parempi olla ajattelematta mitään tai ainakaan erilaisia olemassaolon vaihtoehtoja (For if every way to a solution is barred, one would have to regard any action in this world as entirely ineffective, and one would arrive finally at a contemplative philosophy. Moreover, since contemplation is a luxury, this would be only another bourgeois philosophy. This is, especially, the reproach made by the Communists)*. Tämä vei ei-eksistentiaalisesta näkökulmasta katsottuna muutamalla (mielenkiintoiselle) sivuraiteelle elämässäni useaankin kertaan.

Inhossa eksistentialismia ja pysähtymisen aiheuttamaa pelkoa kypsymättömälle eksistentiaalikolle kuvaavin kohta on tämä: "...Olen nyt puolen tunnin ajan koettanut olla katselematta tuota olutlasia. Olen katsellut ympärilleni, joka taholle, mutta juuri tuota olutlasia en halua nähdä.Tiedän sitä paitsi sangen hyvin, että ettei ainoakaan näistä täällä istuskelevista poikamiehistä voi minua millään tavoin auttaa: se on jo liian myöhäistä, en voi enää paeta heidän pariinsa. He tulisivat, taputtaisivat minua olalle, sanoisivat: "No mitäs kummallista tuossa olutlasissa on? Samanlainenhan se on kuin muutkin, vinoreunaiseksi hiottu, kahvallinen; sen kyljessä on pieni, lapiota esittävä korkokuvio ja sen yläpuolella kirjoitus Sparenbrän." Tiedän tuon kaiken, mutta tiedän myös, että on muutakin, tuskin tyhjää enempää. En kuitenkaan voi selittää, mitä näen. En kenellekään. Niin siis on: olen hiljalleen painumassa pohjaan, lähestymässä pelkoa."  

Nykyään minua turhauttaa - ei pelota tai inhota enää - koska olen kypsä eksistentialisti. 

Mutta tänään ajattelin lukea Inhon uudelleen sulatellessani omaa tutkimustani. Valitsin taas Inhon sen vuoksi, koska se on lähes ainoa romaani, minkä lukemista siedän. Toinen siedettävä on Länsirintamalta ei mitään uutta, koska nähdäkseni se on kertomus ensimmäisen maailmansodan synnyttämästä esieksistentialistisesta sukupolvesta. No niin, siinä ne ovatkin, maailmanhistorian merkittävin kaunokirjallisuus. Mutta juuri kun olin tarttumassa Inhoon kirjahyllyssä, tartuinkin Thomas Moren Utopiaan. Hmm, taas yksi mielenkiintoinen sivuraide siis. Näin huomaamattoman  ja pienen sivuraiteen kypsä eksistentialisti sentään voi itselleen suoda.

Mutta se oli virhe taas, koska jo sivulla 30 melkein nukahdin kirjan päälle yrittäessäni lukea joutavia jaarituksia herra Höpöpuheen suhteiden järjestämisestä Englannissa. 

Sitten ymmärsin sen yhtäkkiä lukiessani Sartren luentokopiota. Tai ymmärsin oikeastaan poimia sen kokemusmaailmastani aiemmin puuttuvan ja ajatuksissani ja tiedoissani irrallisena leijailevan palasen ylös ja liittää sen ajatteluuni eli kokemuksiini: islamin maailma ja länsi erosivat toisistaan viimeistään 1700-luvulla, kun lännessä ateistifilosofit ymmärsivät alkaa soveltamaan kristinuskon teologiaa aineesta (essence) ja olemassaolosta (existence) (Thus, the conception of man in the mind of God is comparable to that of the paper-knife in the mind of the artisan: God makes man according to a procedure and a conception, exactly as the artisan manufactures a paper-knife, following a definition and a formula. Thus each individual man is the realisation of a certain conception which dwells in the divine understanding. In the philosophic atheism of the eighteenth century, the notion of God is suppressed, but not, for all that, the idea that essence is prior to existence; something of that idea we still find everywhere, in Diderot, in Voltaire and even in Kant. Man possesses a human nature; that “human nature,” which is the conception of human being, is found in every man; which means that each man is a particular example of a universal conception, the conception of Man. In Kant, this universality goes so far that the wild man of the woods, man in the state of nature and the bourgeois are all contained in the same definition and have the same fundamental qualities. Here again, the essence of man precedes that historic existence which we confront in experience.)

Tätä tietoa olen etsinyt 27 vuotta! Sitä, että mikä oli se vapaasti soljuva nivelkohta, se pieni uskottava sivuraide, mikä erotti "lännen" ja islamin filosofian ja maailman lopullisesti toisistaan ennen 1900-lukua. Oliko se tämä? Eli se pieni ja huomaamaton hetki, se oma sivuraiteeni, kun tartuin Moreen Sartren sijasta kirjahyllyssäni, olikin askel kuuhun ja takaisin minulle (menneisyyden ja nykyisyyden yhteensaattaminen eli upea kokemus päässäni).

Nyt eksistentialistin pää on sekaisin ajattelun mahdollisuudesta ilman esteitä ja ilman ennaltamäärättyjä malleja ja objektivismia (For if every way to a solution is barred,...). Tosin subjektivismin ja objektivismin raja on veteen piirretty viiva. Olen joutunut eksistentialistin taivaaseen. 

p.s. olen käynyt myös läpi eksistentialistin helvetin, vähän niin kuin Sartren Inhossaan kuvaaman, viisitoista vuotta sitten. Helvetti kesti yhdeksän vuotta.

p.p.s. tämän tekstin kirjoittaminen puoleenväliin asti oli eksistentiaalinen inho(turhautumis)prosessi, koska sanat mitä tähän asti kirjoitin, eivät vie oikeisiin lopputuloksiin. Ne eivät valaise olemassaoloani, eli mitä ajattelen tai olen kokenut. En tavoita eksistentialismiani. 



*https://www.marxists.org/reference/archive/sartre/works/exist/sartre.htm 

eksistentiaalikko=olemassaoloa(an) ymmärtämätön epäkypsä eksistentialisti, joka ei ymmärrä erottaa omaa olemassaoloaan kaikkien muiden eksistenssistä
eksistentialisti=kypsä eksistentialisti, joka on tavoittanut olemassaolon(sa) olemassaolon ymmärtämisen mahdottomuuden upean kokemuksen


Lisään tämän videon tähän, koska se kuvaa täydellisesti minun elämänmittaista kosiskeluani idän maailman kanssa