-

-
Art by Alberto Moravia

perjantai 29. tammikuuta 2016

Leijonasydän

Törmäsin tänään äärimmäisen surulliseen ilmiöön facebookissa. Ensi lauantaina sekä Rajat kiinni-ryhmä että Ei rasismia minun nimissäni-ryhmä ovat järjestämässä samaan aikaan mielenosoitusta Helsingissä.

Kummankin ryhmän ideologia on ontuva omalla tavallaan. 

Rajat kiinni-ryhmän kaltaiset (siihen kuulumattomat, mutta sen mainostamat) katupartiot eivät hyväksy maahanmuuttajia jäsenikseen. On kuitenkin paljon maahanmuuttajataustaisia isiä, jotka ovat yhtä huolissaan tytärtensä turvallisuudesta kuin "kanta"suomalaisetkin. Toisekseen Rajat kiinni-ryhmien facebooksivut ovat oikeasti täynnä vihapuhetta. Kouluttamaton kansanosa ei pysty ymmärtämään radikalismia, historiaa, maailmanpolitiikan tämänhetkistä tai eilistä tilannetta ja tekemään näistä tarpeellisia johtopäätöksiä, vaan leimaavat kaikki ulkomaalaiset raiskaajiksi.

Ei rasismia minun nimissäni-ryhmä taas näyttää väkivaltaa kohdanneen naisen silmissä viharyhmältä, koska sehän sanoo, ettei hyväksy oman käden oikeutta naisrauhan saavuttamiseen. Kerron miksi se näyttää viharyhmältä: raiskauksen tai muuta väkivaltaa kohdannut nainen kokee traumansa vuoksi turvattomuuden tunteita. Toipumisen ensimmäisinä vuosina voi tuntua, ettei kukaan tai mikään taho pysty ymmärtämään, mitä hänelle on tehty, mitä hän tuntee, ja tässä hän on pitkälti oikeassa, onhan myös niin, ettei hän aluksi kykene itsekään kohtaamaan tilannetta (ja mahdollisesti selvittämään sitä suusanallisestikaan loogisella tavalla). Fyysisen tilan loukkaaminen väkivallan aikana voi saada aikaan pelkotiloja ja oman tilan, omien rajojen, alentuneen tunteen, jolloin voi olla sisäinen pelko uudesta hyökkäyksestä. Silloin tällaiset ryhmittymät näyttävät suorastaan olemassaoloa häpäiseviltä, koska onhan niinkin, mitä toipumisprosessin aikana jatkuvasti läpikäydään: miksi en kyennyt puolustamaan itseäni paremmin itse väkivaltatilanteessa? Miksi en tehnyt niin tai näin, miksi tämä tapahtui, miksi minulle tehtiin näin, miksi kukaan ei auttanut?? Tällöin Ei rasismia minun nimissäni- liikkeen hyvä tarkoitus kääntyy raiskatun naisen mielikuvissa ryhmäksi, joka haluaa estää puolustautumisen raiskausta tai muuta väkivaltaa vastaan - koska itse väkivaltatilanteessa uhri puolustautuu henkensä hädässä, ehti poliisi paikalle tai ei - hän joutuu siis kyllä käyttämään myös omankädenoikeutta hyökkääjää vastaan selvitäkseen.

Kummatkin mielenosoitusryhmät ovat pahasta yhteiskuntarauhalle, koska niissä väkivallaton tavoite yhteiskuntaan ei ole toiminnan päämäärä, vaan rasismi. Rajat kiinni-ryhmässä se on viha ja turhautuminen, tässä toisessa rasismin torjumisen varjolla ratsastettu sädekehän kiillottaminen ja tekopyhyys. Kumpikaan ei tule saavuttamaan todellista tarkoitustaan - eli mahdollisimman lähellä nollatoleranssia olevaa väkivallatonta yhteiskuntaa. On kerta kaikkiaan surullista, että olemme sellaisessa yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa naisten perusoikeuksista on tullut vain ja ainoastaan rasismikeskustelun välikappaleita. 

Pystyykö tämä yhteiskunta muuttumaan, ja kohtaamaan ihmiset erilaisine taustoineen ilman ideologisia välikappaleita, inhimillisellä sydämellä ja mielellä? Onko Dome Karukosken elokuvan kaltaisia "Leijonasydämiä" oikeassa elämässä olemassa? 

On ja ei. Vastaus sijoittuu jonnekin välimaastoon, mutta lopputulos on kuitenkin maistuvampi kuin elokuvan keinoin kerrottu massamieleen vetoava, lähes uskonnollista pelastustarinaa muistuttava, Grimmin prinsessasaduista yli kasvaneelle sukupolvelle suunnattu yhteiskunnallinen ja poliittinen satu.

Oikea elämä ei ole satua suoraviivaisine, muista saduista kopioituine johtopäätöksineen. Oikea elämä on kompleksisempaa todellisuutta.

Minä itse voisin olla "leijonasydän". Puhun kokemuksesta. 

Kun Se (Suuri Tunne) törmäsi minuun ja ravisteli entisen elämäni kokonaan uudeksi, huomasin ideologiani vahvistumista itsessäni sen seurauksena. Kävi siis päinvastoin kuin Karukosken elokuvassa - mutta. Ja se "mutta" muuttaa kaiken.

Mutta selittyy fiksun yliopiston opettajani luennolla tehdyillä muistiinpanoilla. Kyse on poliittiset ideologiat ja aatteet-kurssin luentosarjasta, kuinkas muutenkaan. Tämän kurssin tarkoitus sen läpikäyneelle noin vuosi sitten, hieman ennen kuin tapasin tämän toisen leijonasydämisen, oli kyetä kurssin lopussa vastaamaan jonkin ideologian kutsuun - opettajani sanoin siis. 

Omalla paremmalla ideologiatietoisuudellaan yhteiskunnassa - tämän koulutuksen kautta - ei siis pyrittykään suitsimaan opiskelijasta ideologiaa pois, vaan päinvastoin ymmärtämään, että ideologia on ennen kaikkea itsekritiikkiä. Sokrateen sanoin: tunne itsesi. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnallinen ajattelutapa vaatii kriittistä ajattelua vallitsevaa ympäristöä kohtaan. Se kysyy: mikä on tämä yhteisö, joka tuottaa minut subjektina?

Yhteiskunnassa ei opi itsearvoisesti suinkaan ajattelemaan yhteiskunnallisesti, vaan täällä opitaan ajattelemaan psykologisesti, medikaalisesti tai luonnontieteellisesti. Sokrateen kuuluisa lausahdus tunne itsesi ei tarkoita itsetuntemusta esimerkiksi psykologisessa mielessä, vaan oman yhteiskunnallisen ympäristön tuottaman subjektin (oman itsen) ja tämän ympäristön (oman itsen tuottajan) vuorovaikutuksen tuntemista ja kritiikkiä.

Tiedostettu ideologia ei tee isännälleen karhunpalvelusta, vaan sitä pystyy käyttämään rakentavasti omassa henkilökohtaisessa elämässään, kehityksessään ja työssään. Aika paljon siis sama asia kuin haltuun otettu tuli ihmisen kehityshistoriassa.

Ja kuten ainakin melkein kaikki lukijani tietävät, millainen on allekirjoittaneen ideologia, niin voi näyttää suorastaan paradoksilta, että kuin tämän teoreettisen kurssin päätteeksi alkanut "tosielämän ideologiakoulutus" kahden, tai ainakin yhden, leijonasydämen kohdatessa toisensa, tämä johti vielä enemmän oman ideologiani vahvistumiseen itsessäni. Mutta todellisuus toimii niin. Kuten ensin sain teoriassa havaita - ja sitten käytännön kautta. 

Kun yhteiskunnalliseen ympäristööni ilmestyi (toinen) leijonasydän, se tuotti minulle lisää oman ideologiani polttovoimaa peilaten tätä toista ideologiaa, ja sykleissä havahdun yhä vuoropuheluun tämän oman yhteiskunnallisen ympäristöni, leijonamielen, tuottaman subjektin, eli oman ideologiani, kritiikin kanssa. 

Eli rakkaus voi muuttaa kaiken. "Kaikki tarkoittaa minun tapauksessani paljon, siis myös yhteiskunnallisessa mielessä. Se tarkoittaa myös sinua, joka luet tätä kirjoitusta nyt. Se tarkoittaa esimerkiksi Rajat kiinni-liikettä, jolle olen myöskin kirjoittanut puheita. Se tarkoittaa kaikkea sitä, mitä voin omalla pienellä vaikutusvallallani aikaan saada.

Aina on siis toivoa, Myös tämän ideologisen yhteiskunnan itsekritiikille oman ideologian tietoisuutensa rakentavasta käytöstä. 

Onko rakkaus kaiken liikkeelle laittava alkuvoima, voisi olla myös mielenkiintoisille poluille vievä kysymyksenasettelu. Enkä puhu nyt kahden ihmisen romanttisesta kiintymyksestä.

Olen päivittänyt viime maaliskuussa facebookiin hauskasti näin, teoreettisen "ideologiakoulutuksen" ollessa yliopiston puolella vielä käynnissä:

"Olen juuri sukeltanut paradoksiin ja olo on puulla päähän lyöty. Kysymys kuuluu, että mitä tapahtui.
Kun aloitin tämän kevään Johtamiskorkean kurssit, odotusarvo oli, että sukeltamalla ideologiateorioihin ne neutraloisivat ideologian minussa.
Mutta kun ideologiat tulivat minulle näkyviksi, tapahtui se paradoksi.
Ideologia minussa ei liudentunutkaan pois, vaan astui etualalle.
Itse asiassa tuo liudentumisteoria vastaa freudilaista alitajuista meissä, mikä on ideologia myös.
Huomenna on kova paikka; luento on muun muassa fasismista ja natsismista.
Arvatkaapa, keta tullaan grillaamaan..."


Mutta ei minua oikeasti grillattu. 

Ehkä rakkaus on kyky kohdata paradoksi. Kun kohtaat paradoksin, tiedät, että sinussa on ollut tarpeeksi rakkauden voimaa kyetäksesi huomaamaan se. 

Tosielämän leijonasydämet, tai kaksoisliekit, kohtaavat ja tuottavat paradokseja ja ovat niiden välikappaleita tuon tuosta, koko ajan, ja välittävät niiden suomaa tietoa eteenpäin.

Kiitos kun luit tämän
terveisin

Anu P

Vihreä ehdokas
Ensi- ja turvakotien liiton väkivaltakokemusasiantuntija
Sinivalkoisen Rintaman varapuheenjohtaja
Pirkanmaan käräjäoikeudessa 85 päiväsakkoon tuomittu vihapuhuja
/sananvapaustaistelija
("yhden terroristi, toisen vapaustaistelija")