-

-
Art by Alberto Moravia

torstai 20. tammikuuta 2011

Mietteitä päiväkotilinjauksista ja hyvästä lapsuudesta

Vihreiden lapsipoliittisessa työryhmässä pohditaan vihreitä päiväkotilinjauksia. Itseäni mietityttää, puhuttaessa päiväkotien hallinnonalalinjauksesta, asiantuntijuus.


Erityispalvelujen näkökulmasta (mm. lastensuojelu, erityisterveydenhuolto) päivähoidon hallinto opetustoimen alla nähdään haasteellisena. Sosiaalitoimen alla päivähoidolla on tarvittaessa suora yhteys lastensuojeluun, perheneuvolaan ja muihin perheitä tukeviin elimiin. Vai onko sittenkään? Minusta ainakin näyttää käytännössä, että linjat päivähoidon ja muiden erityispalvelujen kanssa ovat poikki monessa kunnassa, huolimatta siitä mille sektorille päivähoito on sijoitettu. Entä siis asiantuntijuus? Kummasta löytyy perheille, lapsille ja päiväkodeille sopivampi malli, opetustoimesta vai sosiaalitoimesta?
Asiantuntijuus sinänsä voi olla loukku. Olen viime aikoina sattunut törmäämään teksteihin, joissa kritisoidaan nyky-yhteiskunnassamme tapahtuvaa asioiden liiallista spesifisointia, eri alojen pilkkomista yhä pienempiin yksiköihin asiantuntija-leiman taakse. Kokonaisuus katoaa. Kokonaisuus ja kokonaisuuden hallitseminen on kuitenkin eräs elävän ja inhimillisen elämän, johon myös moni spesifisen koulutuksen saanut työelämässä ilman muuta törmää, peruspointteja. Yleisen koulutustason nousu vaikuttaa tähän "elämän spesifioimiseen". En kuitenkaan haluaisi kritisoida kouluttautumista sinänsä, vaikka se käytännössä johtaakin meidät usein yhä kapeammille asiantuntijuuden sektoreille:
Eräs yliopistokoulutuksen saanut kolmikymppinen lastentarhanopettaja kertoo vasta kahden pienen lapsen äitinä ymmärtävänsä niitä äitejä ja isiä, jotka tuodessaan lapsensa aamulla päiväkotiin ovat kenties unohtaneet edellisenä päivänä viruttaa kurahousut hiekasta, villatakit on kiireessä jääneet kotiin, eriparisukat jalassa. Aiemmin, ilman omaa kokemusta äitiydestä, hän piti tällaista vanhemmuutta epänormaalina ja viittaavan kenties lapsen huonoon hoitoon. Äitiyttä ei voi yliopistossa opiskella. Työnsä luonteen vuoksi lasten ja perheiden kanssa tekemisissä olevat ja korkeasti koulutetut ammatti-ihmiset tarvitsisivat korkean koulutuksensa rinnalle arjen ymmärtämystä.
Keskustelua työryhmän sisällä herättää tietysti varhaiskasvatus. Keskustelua päivähoidon hallinnonalasta on käyty jo kauan, ja siirtoa opetustoimeen perustellaan mm. pedagogiikan tason nostamisella. Yleisesti kai ajatellaan, että mikäli päiväkodit siirtyvät opetustoimen alle, lapsen leikki ja mm. tunnekielen kehittäminen jää opetuspainotteisen pedagogiikan jalkoihin. Minusta mielenkiintoisimpia perusteita opetustoimeen siirtymiselle ovat erityisopetukselliset näkökulmat. Nykyisen erityisopetuksen "laman" alla näitä perusteita voisi pureksia enemmänkin.
Nykyisen varhaispedagogiikan sisältö, jota siis päiväkodeissa noudatetaan, muodostuu hoidon, kasvatuksen ja opetuksen kokonaisuudesta. Tätä ohjataan valtakunnallisen varhaiskasvatussuunnitelman perusteiden avulla (http://varttua.stakes.fi/FI/Sisallot/Vasu/vasu_asiakirja.htm). Tällainen suunnitelmallinen ja tavoitteellinen varhaispedagogiikka vastaa siitä, että kaikki lapsen kanssa tapahtuva on oppimisen, kasvatuksen ja lapsen kehityksen kannalta merkityksellistä. Päiväkodin arki on täynnä varhaiskasvatusta! Tämä vaatii varhaispedagogeja, jotka ovat vuorovaikutuksellisesti päteviä ja yksittäisen lapsen tarpeen näkeviä ammattilaisia. Myös erityisen tuen tarpeen huomioonottavia.
Minun mielestäni kuitenkin päivähoidon tarpeen määrittelyn pitää säilyä perheillä, eli kannatan ehdottomasti perheen ns. subjektiivista oikeutta päivähoitoon. Monet haluavat hoitaa pienimmäisensä kotona. Toki kohtuullista ja laadukasta palveluohjausta tällöin odotetaan kunnilta. Kuitenkin perheiden tukemisen vuoksi avointa päiväkotitoimintaa soisi kehitettävän. Avoin päiväkotitoiminta on mielestäni se kaivattu lenkki osaaikahoito-kokopäivähoitokeskustelussa. Tällä hetkellä ongelma vain on, ettei monessakaan avoimessa päiväkodissa ole koulutettua pedagogista henkilökuntaa! Ideahan on tällä hetkellä se, että kotona olevien vanhempien on mahdollista kokoontua sinne lastensa kanssa viettämään yhteistä aikaa. Tämä tietysti on hyvä kotona oleville lapsille sosiaalistumisen ja ikätovereiden tapaamisen kannalta. Mutta varhaiskasvatus on jokaisen lapsen ja perheen oikeus - ja mielestäni avoin toiminta ja sen kehittäminen palvelee hyvin muun varhaiskasvatuksen rinnalla yhdenvertaisena vaihtoehtona erilaisiin päivähoidon tarpeisiin.
Erityisen tuen näkökulma. Haluaisin tulevaisuudessa nähdä päivähoidon ennaltaehkäisevänä palveluna. Kuitenkin kehittämisen varaa ilmeisesti vielä on. Mielestäni palveluja tulisi kehittää moniammattillisesti niin, että "toisen luukun" (lastenpsykiatria, perheneuvola, yms) palvelujen sijaan lapsen ja myös perheen tukeminen tapahtuu lapsen omassa ympäristössä eli päiväkoti - koti-akselilla.
En voi liikaa puhua suomalaisen lastensuojelun kriisistä. Samoin tarvitaan kriittistä ajattelua lastenpsykiatrian puolella: lastenpsykiatriassa ongelma on lasten neurologisten oireiden virheelliset tulkinnat lastenpsykiatrian osastoilla, joissa nykyinen epäselvä hoitoonohjaus aiheuttaa korvaamattomia kärsimyksiä ja vahinkoa perheisiin. Neurologisista häiriöistä kärsivät lapset kuuluvat neuron puolelle, eivät psykiatrian puolelle. Kuitenkin tänä päivänä lapsia hoidetaan väärin perustein, väärillä menetelmillä - uusimpien tutkimusten mukaan esim. autistiselle lapselle eivät sovi lasten psykodynaamiset pakkohoidot, vaan voivat aiheuttaa vahinkoa koko perheelle. Perheneuvoloissa ja lastensuojelussa ongelma on edellä kuvatun kaltainen - lastensuojelutarpeen selvityksiä tehdään myös aiheettomasti, perheneuvolaan jonot ovat armottoman pitkiä, jopa puolen vuoden mittaisia, samoin kuin psykiatriselle, lastensuojelussa ja perheneuvolassa erityisen tuen tarpeen omaavia lapsia on helppo "sivuuttaa" virheellisillä epikriiseillä ja lastensuojelun kirjauksilla.
Kun siis tiedän tämän tilanteen, on helpompi ajatella päivähoitoa opetustoimen alle, toisaalta siis myös päivähoidon moniammatillista osaamista ja verkostotyöskentelyä olisi kehitettävä niin, että näille kunnan muille erityispalveluille vain harvoin jäisi yksittäisten perheiden puolelta tarvetta. Tämä tietysti pienentäisi painetta näiden jo ennestäänkin kuormitettujen erityispalvelujen luukulta. Puhumattakaan siitä, mikä sosiaalinen painoarvo tällä olisi yksittäisille perheille - lapsi ja sitä kautta koko perhe saisi todellista tukea ja apua lapsen omassa kasvuympäristössä.